Mistä keskustelimme Simo Juvan kanssa Lohjalla? Tämä oli viides kerta, kun otimme matsia kirjojeni merkeissä. Kaupunginjohtajana Simo minut sinne houkutteli, nyt hän on jo entinen. Tilaisuudet ovat aina olleet menestyksiä.

Simon metriikantutkimusten pääväitteenä oli se, että Leinon täytyi harkita tarkkaan keinonsa, äännemaalailunsa, nousevat ja laskevat runomittansa ja alku- sekä loppusointunsa. Kaikki tähtäsi tiettyyn vaikutukseen, sisällöllinen teema kulki sitten rinnalla. Yritin väittää vastaan. Uskoin Leinon runojen syntyneen vaistonvaraisemmin, spontaanisti, ikään kuin sisäisen melodian saattelemana. Tuskin pääsimme lopulliseen tulokseen. Kiista on ikuinen ja ratkaisematon. Mutta virkistävä on tämmöinen tosimielessä viritetty kirjakeskustelu. Tekijä saa vertaisensa vastuksen.

Ajelimme Simon kyydissä kivaa tietä Helsingistä Evitskogin ja Siuntion kautta Lohjalle – miten kaunista, alkukesä heleimmillään. Helsingin liepeilläkin on kuvauksellista maaseutua, minkä entisajan elokuvantekijät hyvin tiesivät.

Entä Silja tänä päivänä? Kun Sillanpään romaanin koko alkuosa typistyy läpijuoksuksi, tarinalta katoaa tukijalka. Koko Salmeluksen suvun häviö katoaa.  Sillanpää hahmotteli levollisin ottein Thomas Mannin Buddenbrookien vastineen satakuntalaiseen talollismiljööseen. Kertovan elokuvan kannalta pelkistys tietysti oli tarpeen ja tiivisti tarinan. Nuorena nukkuneesta saisi vieläkin erinomaisen eeppisen tv-sarjan, jos jollain olisi rahaa, malttia ja taitoa tehdä sellainen meidän oloissamme.

Taiten Jack Witikka luotti niihin vähiin repliikkeihin, joita Sillanpää kerrontaansa sijoittaa. Elokuva puhui katseilla, tuokioilla, Heidi Krohnin kauniilla kasvoilla. Vihdin näkymät eivät tietenkään vedä vertoja Hämeenkyrön avarasti aaltoilevalle maisemalle. Mutta vesitie Rantooseen ja Aku Korhosen joviaali muhkeus luovat jo lähes alkuperäistä tunnelmaa.  Ero on tuntuva, kun muistelen sitä parinkymmenen minuutin väläystä, joka on jäljellä Teuvo Tulion Siljasta vuodelta 1937.

Antti Alanen vakuutti, että Kavin esitykset saavat uudessa Oodissa erinomaiset puitteet ja näytäntöjen suosio tulee kasvamaan. Samalla oli lohdullista kuulla, että Orion jatkaa elokuvateatterina – niin ainakin kiinteistön omistaja on luvannut.

Samalla voi taas muistuttaa siitä, että Hurskas kurjuus on edelleen filmaamatta.  Olen itsekin ollut passiivinen asiassa.  Tosin sovitin ja ohjasin sen Myllykoluun, mutta seuraajia ei ole kuulunut.  Olisin kovin valmis laatimaan käsikirjoituksen. Kukahan olisi niin rohkea ja ennakkoluuloton, että tarttuisi haasteeseen?

Taas joku journalisti Hesarin kolumnissa ihmetteli sitä, ettei koulussa ja vanhassa oppikirjassa kerrottu mitään sisällissodassa! Koulun varassako kaikki tieto oli hankittava? Omatoimisuuskin on mahdollinen. Olen varma, että ne monet pulisijat, jotka radiossa kiukuttelevat siitä, että sodasta ei ole heille kerrottu, eivät vieläkään ole edes avanneet parasta sodan kuvausta, Sillanpään Hurskasta kurjuutta. Itse luin sen seitsemännellä luokalla ihan vapaaehtoisesti ja kirjoitin kotiaineen. Kukaan ei tuputtanut, sota jysähti tajuntaani jo 16-vuotiaana. Kai omatoimisuus on tänäänkin mahdollista.

Marjan ottama kuva yllä on muuten tältä keväältä Hämeenkyröstä.  Sillanpään maailma pilkahtelee täällä edelleen.

Kuuntelimme Radio Classicin musiikkijutelman, jonka kävimme Aarno Cronvallin kanssa. Ei ihan huono, kun haastattelija piti sen hyvin koossa. Ohjelmasta kävi selväksi, että lähtökohtani musiikkiin on toivottoman kirjallinen. Musiikinharrastukseni on ikuisessa opiskeluvaiheessa. On hyvä, että on alue, jolla voi tehdä itseään hämmästyttäviä löytöjä vailla minkään asiantuntemuksen painolastia. Ohjelma tulee uusintana tänään tiistaina.

29.5. 2018