Maanantai 7.5. oli merkkipäivä. Vladimir Putin astui taas kerran virkaansa ja Ilmari Kianto olisi täyttänyt 144 vuotta. Tärkein tapahtuma oli silti meidän Norssin klassikoiden luokkakokous Suomalaisella Klubilla.

Olin jo lupautunut pitämään puhetta Kiannon patsaalla Suomussalmella, mutta Luojan kiitos armahtivat, ja sain istua riemukkaan illan vanhojen luokkakavereiden kanssa.

Mikähän siinä onkin, että ne tuntuvat aina niin tutuilta, vaikka viiden vuoden välein tavataan. Joitakuita tietysti useammin. Merkillistä sekin, että meluavasta gangsterilaumasta, joka keräili massiivisesti ala-arvoisia numeroita kokeissa, on kehkeytynyt näin seesteisiä ja elämässään menestyneitä herrasmiehiä.

Mutta sitten oli opettajia, jotka todella sähköistivät joukkomme. Tuolla yllä on kuva abiturienttivuotta vakavana aloittelevasta VIII-luokasta. Latinan opettajamme Tuomo Pekkanen vartioi joukkoa, ja kova kirittäjä olikin. Kuten olen ennenkin kehaissut: 25 meitä kirjoitti latinan ja 23  laudaturin! Mieluisa tehtäväni oli tuoda Tuomon tervehdys luokkakokoukseen. Taitaa olla ainoa vakituinen opettajamme, joka on edelleen virkeissä voimissa.

Anssi Simojoki muisteli vaikuttavasti viimeistä kohtaamistaan MaCa Castrénin kanssa Afrikassa. Hän sai kiitetyksi erinomaista historian opettajaa muutamaa kuukautta ennen tämän kuolemaa. Jorma Kaimio kysyi minulta, kuinka paljon Urho Johansson on vaikuttanut kirjallisiin harrastuksiini. On myönnettävä, että moderni opettaja  tarjosi ratkaisevia sysäyksiä: luetutti Hemingwaytä, Viitaa, Huovista, Aapelia, jopa Maila Pylkkösen runoja ja kirjoitti innoittavia kommentteja aineiden perään. Kuinka monessa koulussa enää luetaan elävää nykykirjallisuutta?

Matematiikassa meillä monilla oli vaikeuksia, mutta muistelimme silti korkeaotsaista Urpo Kuuskoskea, joka muun ohessa johti suhteita Neuvostoliittoon sodan jälkeisinä vuosina. Arska Pipinen piti yllä saksalaishenkeä. Olimme samaa mieltä kuin Harry Halén siinä, että kielet sittenkin muodostivat tärkeimmän pääoman kouluvuosilta. Ne avasivat maailmaa, kun muu oli paljolti Haban sanoin ”rimatavaraa”.

Ainoa mitä kummastelimme vieläkin oli liikunnan opetus. Norssissa opetuksesta vastasivat maailmanmestari ja olympiavoittaja, Esa Seeste ja Väinö ”Lahtari” Lahtinen, mutta metodi oli ihmeen jäykkä. Etupäässä seistiin jonossa jumppasalissa ja odotettiin kippi- ja kiintopyörähdysvuoroa tai hyppyä jonkun pukin yli. Parhaita olivat futismatsit Johiksella ja urheilupäivät Eltsussa, niistä nautin. Urheilu oli henkireikä kirjoittamisen ja lukemisen ohessa.

Illalliskeskustelumme jakautui kahteen osaan. Ensin muisteltiin menneitä (luin päiväkirjastani kuvauksen nousustamme koulun ylimmäksi luokaksi), sitten Jorma johdatteli eri teemoihin: poikakoulun merkitykseen, luovuttamisen vaikeuteen ja elämän onnen tavoitteluun. Varsin syvällisesti näitä pohdittiin, monia todistuksia kuultiin. Poikakoulun palauttamista puolustimme, vaikka Heikki ”Jontsi” Jäntti esitteli latinan ja ranskan opettajan positiivisia kokemuksia Mäkelänrinteen yhteiskoulusta. Joka tapauksessa meille oli shokki, kun Norssiin tuli tyttöjä.

Mitä etuja poikakoulu tarjosi? Kukin sai pärjätä omilla kyvyillään, ei ollut tarvetta tavoitella tyttöjen suosiota. Tietty tasa-arvo vallitsi, kiusaamista esiintyi hyvin vähän. Älylliset ja tiedolliset valmiudet hallitsivat, tyttöjä nähtiin korkeintaan Nissenin kahvilassa, joskus harvoin yhteisjuhlissa tyttönorssien kanssa. Mutta toisaalta kesti aikansa ennen kuin pystyimme tutustumaan saati aidosti ystävystymään naissukupuolen edustajien kanssa, kuten Jontsi muistutti.

Pääsimme ylioppilaiksi 1963. Luokkamme dokumentaattori Yrjö ”Quuvee” Qvarnberg on toimittanut kuvia ja kaitafilmejä, ohessa joitain näytteitä. Olemme siloposkisia ylioppilaita, sitten ikäciviksiä Norssin portaikossa, kun 50 vuotta tuli täyteen. Vainajia ovat jo aikaa tuossa taaemmat Riku Rinkama ja Jaska Tahkolahti, edessä Amerikkaan karannut Olli Tuovinen ja Quuvee sekä PR.

Ehkä vasta nyt alamme käsittää, kuinka antoisia ja vaikuttavia vuosia silloin vietimme. Kuinka persoonallisuus hiljaa muokkautui sellaiseksi, jolla sittemmin oli eteenpäin pinnisteltävä. Manu Konttinen yritti väittää, että kaikki johtuu vain perimästä, mutta emme ihan uskoneet. Manun ohella lääketieteen asiantuntemusta oli rutkasti: Jukka Suni, Quuvee, Anssi Tiisala. Lisäksi vankkaa liike-elämän, diplomatian, teologian ja humanismin tuntemusta.

Mitä se elämän onni sitten on? Siinäkin meillä oli maan johtava asiantuntija kuultavana. Arvojen tutkija, konventin puheenjohtaja  Klutsi Helkama määritteli yksinkertaisesti, että jos ihminen pystyy elämään omien arvojensa mukaisesti, hän on onnellinen. Mitäs siihen voit lisätä.

Kevätilta Qvartier Latinissa, siitä kirjoitti Oulun klassikko V. A. Koskenniemi. Onnellinen ilta oli tämäkin. Me olemme vielä hengissä ja kohtalaisen hyvissä voimissa. Emme ole luovuttaneet! Norssi kulkee repussamme, kaikki mitä se aikanaan antoi. Ei se sittenkään ole ihan vähän. Viiden vuoden päästä tavataan, ellei ryypynvälejä tihennetä.

Alla 50-vuotisjoukkue 2013 Norssin muistorikkaassa portaikossa. Ylärivi vasemmalta Jorma Kaimio, Ora Meres-Wuori, Risto Wennäkoski, Matti Laipio, Leo Virranne, Anssi Tiisala ja Jukka Voipio. Keskirivi: Arto Liinpää, Klaus Helkama. Jukka Virta, Panu Rajala, Jukka Suni, Mauno Konttinen ja Jukka Varis. Alarivi: Antero Pajari, Jyrki Malmio, Harry Halén, Yrjö Qvarnberg, Kari Selinheimo ja Heikki Jäntti.

77.