Onkohan sotaa 1918 jo jauhettu liikaakin? Kovia ratkaisutaisteluja käytiin täällä Hämeenkyrön-Ikaalisten suunnalla maaliskuussa 100 vuotta sitten, mutta mitään suurempaa sessiota tapausten tiimoilta ei ole näkynyt. Hämeenkyrö pysyy ihan hiljaa lukuun ottamatta joitain yksittäisiä muistelmia paikallislehdessä.
Niinpä mainitsin asiasta Matti Huusarille, joka on toimen mies. Sanoin että eikö voisi jonkun seminaarin tapaisen järjestää vaikka sinne Ikaalisten Omalle Tuvalle. Muutamassa päivässä ohjelma oli valmis ja kolmen viikon päästä jo kokoonnuttiin esitelmiä kuulemaan.
Tällainen vauhti ei hyvässä Hämeenkyrössä tulisi koskaan kysymykseen. Koskilinnassa pidettiin 2010 kirjallisuustapahtuma ”Elämän sivut” silloisen kunnanjohtajan Kari Häkämiehen aloitteesta. Menestys oli huomattava, jatkoa toivottiin. Mitään ei tapahtunut. Tein pari voimatonta pukkausta kulttuurin ja kirjaston johdon suuntaan. Sanoivat että on päätetty järjestää viiden (!) vuoden välein. Kohta on kymmenen kulunut, mutta mitään ei ole kuulunut.
Oma Tupa on mukavan kodikas paikka, sinne meitä kertyi sentään satakunta sanankuulijaa. Kuulimme neljä esitelmää, joista yhden pidin itse. Taso oli korkea, kuten seuraavasta huomaamme.
Vasta nyt käsitin, kuinka musertavan raskaat taistelut käytiin keskellä Kyröskoskea, kun everstiluutnantti Janne Hakaniemi ne havainnollisesti ja tutkitun tiedon perusteella selosti. Ei ihme että noista jäi jälkiä, jotka tukkivat suut vuosikymmeniksi. Punaisten pako Tampereelle perhekunnittain oli kammottava. Tässä Sillanpää-oopperamme kaunistelee todellisuutta: siinä rynnätään Tampereelle kuoron voimalla taistelutahtoa uhkuen, kun tosiasiassa sinne paettiin paniikin ja kaaoksen vallassa.
Muuten näkyi selvästi, kuinka amatöörimäistä ja harjoittelematonta sodan käynti oli kummallakin puolella. Virhearviointeja Hakaniemi osoitti eri käänteissä, tiedustelu oli olematonta. Satakunnan ryhmän komentaja Ernst Linder toimi epävarmasti, meinasi välillä vaihtaa hyökkäyssuuntaakin Poriin. Punaisilla oli tehokas tykistö, mutta muu aikamoista kohellusta. Kovaa pantiin kumminkin vastaan Mannanmäessä ennen kuin rintama murtui.
Professori Pirjo Markkola kertoi satuttavasti, kuinka siviilit ylipäänsä selvisivät sodan jaloissa. Esimerkit olivat etupäässä Tampereelta, samoja vaiheita valaisee Antero Raevuoren tuore ja Heikki Ylikankaan vanhempi kirja. Psyykkisiä vaurioita ei siihen aikaan tutkittu eikä ainakaan terapoitu. Markkola osoitti, kuinka sodan kokemukset vaikuttivat rehtori Kaarlo Tiililän poikiin: Osmosta tuli fundamentaalinen dogmaatikko, joka erosi kirkosta, ja veljestään Kimmosta IKL:n perustavia henkilöitä. Tämän poika Paul kirjoittelee vieläkin virkeitä mielipiteitään Aamulehteen. Tiililät asuivat 1918 punaisten tykkipatterin naapurissa, jota valkoiset yrittivät tuhota. Tuhon uhka oli päivittäinen.
Tämä oli vain yksi perhe, erilaisia kohtaloita riittäisi kerrottavaksi. Kuten se pesutuvassa monta viikkoa piileskellyt joukko, joka taistelujen tauottua huhtikuussa ilmaantui päivänvaloon. Oman draamansa aihe sekin. Mutta mieluiten on tehty kuvauksia uhreista, ammutuista ja nääntyneistä. Markkolaa ja minua ärsyttivät nuoret toimittajat, jotka uskovat vasta nyt keksineensä sotavuoden tapahtumat, mm. että naisiakin teloitettiin! Siitä (Hennalan tapahtumista) on tänään Hesarissa uuden tutkimuksen armoton ja ilmeisen aiheellinen teilaus.
Historioitsija Veikko Huuska otti esiin aika mielenkiintoisen käänteen Edvard Gyllingin uralla. Oltuaan ensin rauhallisen kehityksen kannalla hän äkkiä käänsi kelkkkansa ja alkoi ajaa sosialidemokraattien elimissä jyrkintä linjaa, aseellista kapinaa. Mitä tapahtui Edvardin päässä silloin ja myöhemmin, Huuska kyseli. Asia jäi suorastaan askarruttamaan. Brest-Litovskin rauha ja sodan heikko menestys murensivat hänen haaveensa suuresta Karjalan tasavallasta, joka yhtyisi sosialistiseen Suomeen. Sittemmin tuli kuula kalloon Stalinin puhdistuksissa. Arvoituksellinen intellektuelli ja tiedemies oli tämä Kalmaan Eetu.
Minun osalleni lankesi (jälleen kerran) kertoa Sillanpään kokemuksista ja Hurskaan kurjuuden syntyvaiheista. Laajensin muihinkin kirjailijoihin: kuinka he sodasta kertoivat? Varsinkin ne jotka eivät sotaa lähelläkään käyneet. Sillanpää kävi syrjässä omaa sisäistä sotaansa, tosin näköyhteydessä punaisten esikuntaan ja todistaen terrorin seurauksia omassakin sukupiirissään. Uutena toin esiin Hurskaan kurjuuden arvon nousun viime aikojen modernissa historiantutkimuksessa – jopa ohi Linnan Pohjantähti-trilogian. Sillanpää kuvasi sodan sumean sattumanvaraisuuden, kun Linna dramatsioi sen selkeästi ja tarkoitushakuisesti. Luin taas Hurskaan kurjuuden ihmeellisen hienot loppusanat.
Yllä Sillanpään Seuran perustajajäseniä koolla, oik. Matti Huusari, Kauno Perkiömäki ja PR.
Paikallislehden UutisOivan toimittaja Ilomäki vaistosi hyvin vaaran ja livahti tilaisuudesta ennen esitelmääni. Muuten hän olisi ehkä joutunut kirjoittamaan pari sanaa Sillanpäästä, mitä lehti tunnetusti kammoaa nykyisin. Kokoavaa elämäkertaani (2015) se ei sanallakaan kommentoinut – toisin kuin Hesari, jossa oli V.-P. Leppäsen hyvä esittely. Ero on huomattava, kun ajattelen Kainuun seutua. Pienikin kravaus Kiannosta avaa siellä Kainuun Sanomien ja pienempien paikallislehtien etusivun ja keskiaukean. Kiantoa pidetään siellä maakuntahengen merkittävänä tukipilarina vieläkin. Sen sijaan yksi Nobel-kirjailija ei näillä rintamailla paljon paina.
Seminaarin Omalla Tuvalla juonsi lämpimään tapaan vt kirkkoherra Juha Aila (ylinnä kuvassa). Hän kokoaa toukokuulle yhteistä kulkuetta ja muistohetkeä sodan uhreille. Lisäksi on parikin näytelmää tulossa. Seminaari oli niukan oivaltavasti viritetty: järjestysmiehillä oli valko-punaiset nauhat käsivarsissa, ja lounaaksi tarjottiin pula-ajan lanttukeittoa ja laihaa kahvia kuivine korppuineen. Tyylikästä, totesimme, ja nautimme kaikesta hyvällä halulla. Herkkuateria tämä olisi ollut keväällä 1918. Niiden aikojen todellisuuteen on mahdotonta ihan oikeasti enää eläytyä. Tämä tilaisuus kokonaisuudessaan oli yritys parhaasta päästä, kiitos siitä.
29.4.2018