Suomessa on paljon vakavia ihmisiä. On lisäksi joitakin salassa pidettäviä asioita. Niiden paljastuminen vasta vetääkin naamat vakaviksi, vaikkei mitään maata kaatavaa paljastuisikaan.

Eilen illalla Suomalaisella Klubillakin käytiin vakavaa keskustelua. Suomalaista kirjoituskilpailua viriteltiin taas käyntiin. Siinä ohessa everstimme vaati vankeustuomiota päätoimittaja Niemelle. Maan luottamus on kansainvälisesti vaarannettu ja lisäksi rikottu selvää lakia. Tämähän on kiistatonta ainakin vuodon osalta. Uskon kuitenkin, että ihmisoikeus- ja sananvapauslausumat pelastavat Niemen ja lehden pälkähästä.

Toimittajaparka vasaroimassa paniikissa kovalevyään, niin että savu nousee, nauratti meitä säälimättömästi. Elokuvakaan ei keksisi hevin puhuttelevampaa kohtausta. Todellisuus on farssia synkempää. Lähdesuojaa on varjeltava vaikka vasara kädessä. Aina vakuuttava Ike Kanerva tiivisti studiossa: kyseessä on Suomen etu versus Helsingin Sanomien etu. Kummalle puolelle kallistut?

Vai voisiko tietovuotokin olla Suomen etu – pitkällä tähtäyksellä? Paljastukset puhdistavat ja samalla salaliittoteoriat kukoistavat. Mihin kaikella lopulta tähdätään? Lintukoto tärähtelee. Toiset sanovat, ettei artikkeleissa ole mitään uutta. Minulle vähän on: en tiennyt, että paljon puhuttuihin kyberhyökkäyksiin on meillä jo noinkin vahvat varustukset olemassa. Nekö nyt murenevat? Luultavasti salaisuutta vain tästä lähin vahvistetaan?

Jää nähtäväksi, kuten me kommentaattorit viisaasti lausumme. Tuli ainakin uutta värinää turvallisuuspoliittiseen ilmakehään pohjolassa. Presidentinvaalikin saa lisää kierroksia, jos mahdollista. Tilanne on juuri kuten taannoin väitin: keskustelut vain lisäävät Niinistön etumatkaa, vaikka kokeneet kommentaattorit toista kuuluttavat. Istuvan presidentin sopiikin olla vähän kyllästynyt toistuvaan suunpieksäntään. Kekkonen kyllästyi niin perin juurin, että kieltäytyi koko vaalista. Ja eduskunta totteli.

Hiljaista laskeutumista kohti joulua. Illalla tulee erinomainen tanskalainen sarja Huuto syvyydestä – alkuperäinen nimi on maltillisempi Herrens veje. Meillä ei tätä kristillistä problematiikkaa hevin käsitellä eikä uskontoa yleensäkään. Vanhoja taistolaisaikoja sitäkin hartaammin tai ilostellen muistellaan. Heidi Köngäksen Nuoruustangolta jotain odotimme, mutta se oli kliseinen pettymys, juonenkäänteiltään kuin vanhaa suomifilmiä.

Tv-sarjat suovat iltaisin hetken rentoutuksen, mutta sisältöä pitää olla. Francon jälkeen on edelleen paras, pitänyt ihmeellisesti kutinsa vaikka kuinka kauan. Koko näyttelijäkaarti on vanhentunut sarjan saatossa, eikä heitä enää näyttelijöinä pidäkään, pikemmin läheisinä ystävinä. Kuvassa ruotsalainen ravintolasarja Aika on meidän (Vår tid är nu) oli lopulta positiivinen yllätys, vaikka vaikutti ensin liian helppotajuiselta. Tutut sivuhahmot Tage Erlander, Per Albin Hansson ja nuori Olof Palme antoivat sarjaan ryytiä, samoin alkuaskelia ottavan ammattiyhdistystoiminnan hyvä kuvaus.

Kirjat lepäävät pinossa ja odottavat pitkiä joulunpyhiä. Kalenterissa on valkoista pari viikkoa, ihanaa. Hitaasti nautiskellen luen Ishiguron brittiläistä hovimestariromaania Pitkän päivän ilta. Nimessä on lainaa O’Neillin näytelmästä, otteessa Downton Abbey häiveitä (tai päinvastoin), hienoa salamielistä kerrontaa yhtä kaikki.

Kiantoa on koossa tukeva kivijalka, voin lähteä vaikka kaupungille flaneeraamaan. Miltä näyttävät joulumarkkinat?

19.12. 2017