Päivälleen 40 vuotta sitten… niinpä niin.
Silloin oli ensimmäisen näytelmäni Myllykolun Eemelin suuri ensi-ilta täällä Hämeenkyrössä, Sillanpään alkuperäisen syntymäkodin eli museon edustalla. Ikuisesti muistan sen.
Ja taidanpa muistaa tämänkin päivän, samaisen Eemelin uuden juhlaesityksen samalla paikalla, vaikkakin nyt uusitussa teatterissa puron varressa, missä se oli jo vuodesta 1973. Mutta nyt on paikalla komea mitat täyttävät katsomo eikä kuitenkaan pröystäilevä, vaan maastoon kauniisti sopeutuva. Ei edes katosta ja hyvä niin.
Päivä alkoi lounaalla Mauri Lepolan lapsuudenkodissa tuolla Laitilassa vastarannalla. Marja Lepola emännöi ja vieraita oli meidän paikallisten lisäksi Aarne ja Ritva Laurila sekä Raimo ja Seija Sailas, jotka tulivat tila-autolla Helsingistä. Sieltä hankkiuduttiin juhlapaikalle Myllykoluun, missä Hämeenkyrö-seuran puheenjohtaja Esa Koivunen otti ohjat, esitteli onnistuneen projektin ja kutsuvieraille tarjottiin kuohuviiniä ja päreellinen pikkuevästä. Väkeä tuli paljon, päivä mitä aurinkoisin, ihanteellinen sää.
Aarne Laurila piti näyttämön edustalla avauspuheen aivan kuin 40 vuotta sitten. Sitten näyttämölle asteli itse ikimuistoinen äite-Miina eli Helmi Tarkki huhuilemaan poikaansa Eemeliä. Hiukan olivat pojat venähtäneet näinä vuosikymmeninä, sekä Lepolan Yrjö että Mustosen Veikko. Hyvin vetivät kertaalleen harjoitetun kohtauksensa ja saivat kukkansa ja aplodimyrskyn. Hiukan muistelin ja nostattelin yleisöstä pystyyn virtuooseja, jotka olivat mukana ensimmäisessä esityksessä. Heitä olikin saapunut ilahduttavan suuri joukko. Ohjaajana silloin oli legendaarinen Klaara Näre-Keskinen mustine huiveineen ja sateenvarjoineen.
Sen jälkeen saimme seurata porottavassa paisteessa tätä tämänkesäistä Vilma Talan ohjaamaa esitystä, joka on jo kuudes kesä Eemelin lapsuusvaiheista. Kuten olen jo todennut, siinä on edelleen liikuttavia kohtia jos kohta kömpelöitäkin. Nuori mies kirjoitteli kaikenlaista, eikä mikään ohjaaja (en minäkään 1973) ole vielä saanut kaikkia sällejä ja herrasväkiä saati trutseja ihan samaan tyylilajiin kuin on muu mäkitupalainen elämänmeno. Eikä ole tarkoituskaan. Välinäytöksillä kuvitetaan kaikensorttista kanssavaeltajaa, jotka Myllykoluun aikoinaan osuivat. Kiitollisina kaikkia katselin, eikä yleisökään tuntunut pahemmin pitkästyvän. Samaa Nikkilän äijää jo 1972 näytellyt Tuomiston Jussi sai ansaitun erikoistunnustuksen teatterin pitkäaikaisimpana veteraanina. Hänen repliikkinsä sillalta: îEi osaa eres trattia sanoa!î kuuluu esityksen helmiin. Myös Miina (Hanna Rajakoski-Tamminen) ja Pransu (Ari Lemetti) sekä itse Eemeli (Aleksi Tala) ovat erinomaisia ja hallitsevat murteen oivallisesti.
Pidimme vielä pientä vastaanottoa meidän pihalla esityksen päälle, samoja vieraita kuin Lepolassa sekä Ulla (Helmin tytär Nökö) Nordgren seurueineen Porvoon saaristosta, myös kantabibliofiilit Anssi Arohonka ja Ari Suutarla liittyivät joukkoon sekä varsinainen teatterin tuntija Kirsti Mäkinen. Ystävällisesti näytelmää kommentoivat, eritoten oli kiintoisaa kuulla Raimo Sailaksen arvioita niin teatterista, kuntaliitoksista kuin muusta elämänmenosta tänä kriisikesänä. Marja Lepola arvioi, että kykenimme yhdessä tuottamaan vieraille täysipainoisen elämyksen kaikkineen.
Ilta päätyi tietysti jalkapallofinaaliin, joka vain ratkesi liian aikaisin ja liian helposti. Kotikatsomomme yövierailla vahvistettuna jaksoi silti Espanjan juhliin saakka. Onnellisena kellahdin ñ en ketoon vaan petiin: aika kova mutta sitä antoisampi viikonloppu takana.