Suomi on pitkä maa. Sen huomaat, kun ensin porhallat Tampereelta bussilla Pieksämäelle ja sieltä junalla Kajaaniin. Matkustustapaan oli syynä kuulemma ratatyöt.
Mutta ei pidä valittaa. Mannerheim matkasi joulukuussa 1917 Odessasta Pietariin kahdeksassa päivässä, kun junamatka normaalisti olisi kestänyt vain 36 tuntia!
Kajaanissa majoituin tuttuun hotelli Karolineburgiin, josta oli illalla kiva kävellä linnan rauniolle ja Pitkään Taneliin mansikkashotille. Rauniot olivat nuorison vilkkaassa oleilukäytössä, lisää väkeä parveili joen alajuoksulla, missä laivakin huuteli.
Heti törmäsin aiheeseeni: Leinon ensimmäinen runo ”Kajaanin linna” julkaistiin Hämeen Sanomissa 12.9. 1890. Eipä ole raunioille vieläkään keksitty mitään varsinaista käyttöä siellä.
Aamiaisen jälkeen norssiveli Hannu Remes, kielitieteilijä ja Viron tuntija, tuli hakemaan autolla Paltaniemelle. Kainuun Eino Leino -seura järjesti Leinon perinnetalossa kirja-päivät, johon minutkin oli haastettu puhujaksi. Lenseä sää saatteli, kirjamyyntiä oli teltoissa ja esitelmät sivurakennuksessa, mistä avautui huiman hieno näkymä Oulujärvelle.
Olen käynyt tällä paikalla puhumassa jo Huovis-savotassa 1979, silloin aiheena satiiri. Huovinen itse oli perheineen saapuvilla, mitä pidettiin harvinaisena. Tosin hän meinasi lähteä pois heti avajaisista, kun Jaakko Teppo vetäisi jonkun puoliroisin laulelman. Savotan selostuksestakin oli Huovisella kahakkaa Kainuun Sanomien kulttuurimiehen Eero Marttisen kanssa. Tunnetusti herkkä mies oli tämä hirmuinen humoristi.
Tällä kerralla Lönnrot-seuran puheenjohtaja Lasse Lyytikäinen provosoi puheessaan Kajaanin runoviikon nykyluonteesta. Tämä Veikko Sinisalon luoma tapahtuma oli ennen Kainuun Sana ja Sävel, mikä on kauniimpi nimi kuin nykyinen arkinen runoviikko. Viikon johtaja Taisto Reimaluoto ei tuntunut nauttivan suurta luottamusta näissä piireissä: runoviikosta on tullut helsinkiläisten estradi, ja kainuulaiset on sivuutettu. Tottahan sellainen jurppii paikallista väkeä. Ei tarvitse paljon lukea Huovisen päiväkirjoja, kun huomaa kuinka karsaasti hänkin katseli helsinkiläisiä ”uushövelöläisiä”.
Ehkä kulttuurin mainingit asettuvat Kajaanissa. Kaupungin kitsas kulttuuripolitiikka puhutti muutenkin. Samat ilmiöt toistuvat eri paikoissa. Ja minä kun katselin kateudesta vihreänä Leinon perinnetalon huoneita, kirjakokoelmia, valokuvaseinämiä ja muita aineistoja – ei koskaan Hämeenkyrössä saataisi aikaan vastaavaa. Mitä nyt Myllykolussa on laatikollinen ensipainoksia esillä. Mutta sieltähän lähtikin vain muuan Nobel-kirjailija.
Pääsin sitten puhumaan Leinosta ja joistakin uusista löydöistäni ja tulkinnoistani. Paikallisen Leino-seuran puheenjohtaja Esko Piippo ilmoitti olevansa eri mieltä ainakin vuoden 1918 tulkinnoistani, joista on itse julkaissut tuoreen kirjasen Eino Leino ja isänmaa. Minä korostin sitä, kuinka myöhään (1921) Leino havahtui puolustamaan punavankeja, vaikka Erno Paasilinna tällä samalla paikalla juhlapuheessaan 1978 väitti runoilijan kokeneen kansalaissodan ”jakautuneena”. Kyllä Leino niin valkoinen oli mieleltään kuin olla voi.
Vielä kuuntelimme Matti Salmisen puhetta tasavallan toisinajattelijoista kirjansa pohjalta. Siihenkin olisi paljon puututtavaa, mutta jääköön nyt. Salmisen johtavia ”toisinajattelijoita” tuntui olevan Kekkonen kaikessa vallantäyteydessään (vastustajat hän sivuutti) sekä julkisuuden lemmikit Jörn Donner, Leif Salmén ja Christer Kihlman. Vain Pentti Linkolaa voi pitää todellisena toisinajattelijana.
Hyvä oli trahtamentti, kainuulaiset ovat ylen ystävällistä väkeä. Ehdin vielä katsastaa ohessa kesäteatteriesitystä Onnenmaa (Pölösen tuttu juttu), joka varsin luonnikkaasti eteni väliaikaan, kunnes oli riennettävä erinomaiseesti huolehtineen isäntäni Hannun (Leino-seuran varapj) autossa asemalle ja Oulun kautta yöjunaan, jolloin matka sujui jo kevyemmin kuin tullessa.
17.7. 2017