Kisat päättyvät, rauha koittaa viimein. Vaikka hauskaa tämä on ollut, haikealtakin tuntuu.

Oli leppeä kesäpäivä pitkästä aikaa, marjoja poimittiin, grilli savusi, sulkapalloa sivallettiin, perunoita kaivoin maasta, uidakin voi hyvin vielä. Aino on käymässä, puhuttiin paljon kirjojen toimittamisesta ja SKS:n ajankohtaisista kuulumisista. Annoin oman tuoreen kirjan tyttärelle, tutkikoon vaihteeksi huumorin olemusta kaikkien tiedekirjojen lomassa.

Hesarin listalla kirjani loistelee edelleen vanhalla nimellä, joka sitten vaihdettiin. Ainahan se, mikä ensin jossain esiintyy, jää elämään. Tampereen kirjakauppakierroksella esiintyi kolmekin eri otsikkoa aiheesta. Aika vähän oli kirjallisuuden alalta lehdessä nimikkeitä, syksyn lista laihtuu kerta kerralta. Aino puolusti vankasti Muumikirjaa omasta kustantamostaan. Se antaa kuulemma uudenlaista tietoa muumien ja todellisuuden suhteista. Uteliaana odotan puolestani Wreden kirjaa Henrik Tikkasesta.

Sitten vain maratonin jolkutusta sivusilmin vilkuiltiin (suomalaiset jatkavat Tahkon perintöä hitaasti kiiruhtaen), käsi- ja koripalloa jännättiin, naisten ihmeellistä kuviovoimistelua ihasteltiin ja nautittiin grillikanaa ja lekoteltiin, kerättiin voimia päättäjäisten katseluun keskiyöllä. Kestin hyvin tappiin eli kello kahteen ja näin olympiatulen sammuvan. Siinä se sitten oli. Britit järjestivät loisteliaat kisat ja pärjäsivät itsekin kolmanneksi parhaana maana lajeissa. Hurja urheilukansa, sekä kentillä että yleisönä. Vain noita poppareita oli päättäjäisissä liikaa, kaikkiaan juhla oli mennä överiksi, mutta kestin silti, koska visuaalinen viimeistely oli niin suurenmoista. Tämmöisiä kisoja ei ole ollut eikä enää tule. Rajat tulevat jo vastaan. Kannatti nämä elää.