Kotiin palattua on tullut kahlatuksi kasa lehtiä ja katsotuksi tallenteita areenalta. Niiden päähenkilönä on ylivoimaisena esiintynyt entinen presidentti Mauno Koivisto. Monet tutut kuvat ja tapaukset ovat kulkeneet muistoissa.
Olin kovasti Koiviston kannalla presidentin vaalissa 1982, jopa siinä määrin, että liimasin suuren Koivisto-julisteen vanerilevylle, naulasin jalat ja pystytin oman julisteeni Villa Viehätyksen nurkalle maantien poskeen. Vaan tuskinpa Koivisto tämän tempauksen johdosta paljon lisä-ääniä sai Vanajan tai Kierikkalan kylästä.
Muistan kuinka riemukas uuden ajan vapaus saatteli Koivistoa valtaan. Enää ei tarvinnutkaan kuunnella veli venäläistä tai vuorineuvoksia, vaan kansa sai päättää ihan oman päänsä mukaan. Se oli aito ja todellinen kansanliike, yhteiskunnan eri kerroksia yhdistävä.
Tapasin Koiviston 1990-luvulla Katri Helenan juhlakonsertissa Finlandia-talossa, minne hän ilmoitti saapuvansa Tellervon kanssa muistaakseni vasta samana päivänä. Se oli juhlijalle iloinen yllätys. Sain tehtäväkseni eskorteerata ex-presidenttiparin salin eturiviin. Kun keskustelimme ennen konsertin alkua, huomasin kuinka hyvin Koivisto aina perehtyi tapaamiensa henkilöiden tekemisiin. Minunkin vähistä kirjallisista töistäni hän oli suurin piirtein selvillä. Keskustelimme Arvo Poika Tuomisen merkityksestä Suomen historiassa. Teos Petturin testamentti (yhdessä Hannu Rautkallion kanssa kirjoittamani) oli vastikään ilmestynyt.
Samalla Koivisto tuli tuhahtaen todenneeksi, että Juhani Suomi selostaa jotkut asiat ”aivan väärin” laajassa Kekkos-elämäkerrassaan. Ilmeisesti hän oli juuri lukemassa sarjan tuoreinta opusta. Olin otettu, kun presidentti puheli siinä puoliääneen kuin jollekin vakavasti otettavalle tyypille. Joitain vuosia aikaisemmin hän oli kutsunut meidät Katrin kanssa linnaan. Seppo Lindblom vinkkasi meidät silloin jatkoillekin Suomen Pankin huvilaan tuohon Laivurinkadulle. Siellä Koivisto ensi töikseen riisui painavat kunniamerkit rinnuksiltaan. Matti Klinge kävi sähähtämässä: ”Presidentti on körttiläinen…”
On ollut hyvin lämmittävää lukea ja kuunnella monia vilpittömän kiitollisia muistikuvia Koivistosta, niin päättäjien kuin kansalaisten. Paras oli tietysti Sauli Niinistön muistopuhe, koruton, arvostava ja tasapainoinen. Meillä on ollut merkillisen hyvä presidenttionni, aina on löytynyt juuri ajankohtaan sopiva johtaja. Koivisto erottuu lähimenneisyydessä päätään pitempänä muita.
Huvitti kun palailimme sunnuntaita vasten yöllä lentokentältä kotiin ja taksikuski pohdiskeli hänkin Koiviston olemusta. Varttuneempi mies, joka tunnusti ettei ollut takavuosina seurannut politiikkaa, joten hänelle oli jäänyt Koivistosta jotensakin ”lepsu kuva”. Mutta nyt kun on vyörytetty dokumentteja ja muistoja esiin, kuva oli hänellekin tarkentunut. ”Sehän taisikin olla aika jämäkkä kaveri…”
Näin on meneillään uusi Manu-ilmiö, kuten kommenteissa on todettu. Se huipentuu pian valtiollisiin hautajaisiin. Viimeksi haudattiin presidenttiä juhlavin menoin 31 vuotta sitten. Kansakunta saa taas yhdistävän muistohetken.
Mauno Koivistoa on kiittäminen kansanvallan kirkastamisesta, parlamentarismin palauttamisesta, eettisen arvopohjan tuomisesta ylimpään päätöksentekoon, Suomen kansainvälisen aseman piiruntarkasta valvonnasta, puolustuksesta ja lännettämisestä sekä – ei vähiten – nuhteettoman esimerkin ja elämäntavan näyttämisestä kansalaisille.
15.5. 2017