Vanha kirja, ehkä terävin mitä Gogolista on kirjoitettu. Olen lukenut tämän Nabokovin Nikolai Gogolin (1944, suom. 1963) uuden vuoden auetessa, kirjan loppuun olen merkinnyt 2.1.1964. Hyvä tapa päivätä lukemansa. Kirjan marginaaleihin on silloinen lukija vedellyt viisaita viivoja. Nyt voin tarkistaa, mitkä kohdat tekivät vaikutuksen nuoreen mieheen 53 vuotta sitten.
Outo ja kaukainen kaveri hän jo minulle on. Kuvittelinko silloin elävänikään näin kauan? Isoisäni kuoli 72-vuotiaana, silloin arvelin, että se on miehen sopiva ikä. Eipä mitään, isäni veteli neljännesvuosisadan pitemmälle. Ehkä tässä on vielä aikaa.
Kun luin Nabokovin, olin opiskellut kirjallisuutta ensimmäisen syyslukukauden. Olin selvästi innokas ja tuore lukija. Mutta olinko ”luova lukija”, jollaista Nabokov peräänkuuluttaa? Hän ei tietenkään hyväksy normaalia käsitystä, että Gogol kuvasi Venäjää ja kritikoi virkavaltaa ja lahjontaa. Ei vaan Nabokov poimii syvempiä absurdeja juonteita, kaikkea hullua ja arvaamatonta Gogolin teoksista. Gogol ei siis ollut yhteiskunnallinen kirjailija eikä myöskään humoristi kuin joissain novelleissaan. Etupäässä hän oli mielen halkeamien ja syvätajunnan kuvaaja, traaginen ja lopulta epätoivoinen.
No sovitaan sitten niin. Mutta sivuuttaessaan mitä ilmeisimmät teemat ja lukemistapojen valtavirran kokonaan Nabokov ajautuu oman intohimonsa marginiaaliin. Hän pistelee kaikkia sovinnaisia tulkintoja, mutta tarjoilee tilalle ohuita sivuteemoja pääasioiksi. Herkullisesti hän poimii Reviisorin ja Kuolleiden sielujen pikkuhenkilöitä, jotka vilahtavat jonkun puheessa tai ohimennen jossakin kohtauksessa kadotakseen sen jälkeen kokonaan. Se on kieltämättä Gogolin tunnusomainen tekniikka, mutta ei hänen ihmiskuvauksensa päävirtaa.
Kaksi asiaa Nabokov nostaa ansiokkaasti hallitsemaan Gogolin kirjailijakuvaa. Yksi on nenä ja toinen on poslost ei banaali, mauton, lattea, typerä. Näitä Gogol totisesti viljelee. Tulkitsijana Nabokov on filologi, hän kuulostelee herkästi venäjän vivahteita ja säälii meitä, jotka joudumme haparoimaan käännösten varassa. Ne eivät kuulemma mitkään tee oikeutta alkuteoksille, kai yhtä englanninnosta lukuunottamatta. No eihän Nabokov sentään pystynyt kaikkia käännöksiä tsekkaamaan.
Kyllä meillä Juhani Konkka ja Eino ja Jalo Kalima ovat kohtalaisen luotettavia kääntäjiä, uskoisin, mutta eivät ehkä Nabokovin vaatimia virtuooseja. Ei tämäkään ole helppo kirja tämä Nabokovin oma postilla, Juhani Jaskari ja Eila Pennanen ovat saaneet tehdä töitä sitä kääntäessään. Hauska on Nabokovin loppuhuomautus, jossa hän kertoo, kuinka taipui amerikkalaisen kustantajan vaatimukseen liittää kirjaan kronologinen esitys Gogolin elämästä – hyödyllinen ja persoonallinen se onkin. Veresajevin kirjoittamaa elämäkertaa (1933) Nabokov pitää jopa ilahduttavana (ei suomennettu).
Nabokovin mukaan Gogol on suurin koskaan elänyt Venäjän taiteilija. Hänen nerokkuuttaan ei vain ole täysin oivallettu, eikä sitä tajunnut Gogol itsekään ryhtyessään kaunistelemaan Kuolleita sieluja toisessa osassa ja polttaessaan lopulta enimmät sen sivut. Hän on suurten polttajien kantahahmo, Kafka epäonnisena seuraajanaan, ja meilläkin on asettaa sarjaan Sibelius ja Waltari.
Gogolin patsas tuossa selkäni takana Pikku-Konitallienkadulla näyttää hienosti hänen pois kääntyvän, arvoituksellisen piirteensä. Miten sen esittäisi abstraktilla veistoksella? Myös Gogolille omistettu ravintola Pikku-Morskajalla, missä hänen asuntonsakin täällä sijaitsi, yllätti iloisesti: elämäni parasta bortsh-keittoa ja maukkaita lampaanluita. Vain mölisevä suomalainen nuoriso-osasto häiritsi tunnelmaa, paljon hauskempi oli se itäsuomalainen varttunut seurue, joka tutki hartaasti ruokalistoja, kuten meillä on tapana. Ravintola on selvästi suomalaisten suosiossa, liekö jossain esitteessä suositeltu eikä syyttä.
Muistui mieleeni Nabokovia lukiessani, kuinka saman lukuvuoden aikana seurasin vanhan Lauri Viljasen luentoja Gogolista Porthania II:ssa. Kuinka nautittavasti Viljanen luki otteita Kuolleista sieluista korostaen sävyillään ja ilmeillään tekstin ironisia alaääniä. Samaa tekniikkaa käyttää Nabokov: siteeraa pitkästi Gogolia itseään, mutta joutuu liittämään selittävät kommenttinsa sekaan hakasulkeisiin. Mainioita tuntijoita molemmat, vaikka tuskin olisivat samaa mieltä tulkinnoista.
Kyllä vain, minustakin Gogol on loistava, ja luen häntä häikäilemättä omalla tavallani. Juonteita suomalaiseen kirjallisuuteen, eihän Huovista ymmärrä ilman Gogolia eikä Kiantoakaan, vaikka hänen ihmiskuvansa on niin paljon suoraviivaisempi. Ei ole Gogolin veroisia ihmismielen kolkuttajia enää. Mikä tunnusomaisinta? Sanoisin aito hulluus sekoittuneena paljastavan terävään näkökykyyn. Lisänä kielen pursuava rehevyys. Näistä nero tunnetaan.
Palmusunnuntain aamuna 2017 – yö mennyt lukiessa