Taas tapahtumien tuntumassa. Iltapäivällä täällä Pietarissa yllätti metroisku. Tosin se oli melko kaukana asuinpaikastani Suomi-talosta, Nevskin sivukadulta, jossa ennen on ollut hevostalleja. Täällä on rikkumattoman rauhallista.

Kun sääkin pysyttelee harmaana ja hyytävänä, räntää välillä rätköttelee, ei tee muutenkaan mieli vaeltaa kovin kauas. Nevskin nurkat ovat riittäneet, Biblioteka-kahvila ja Singerin loistava kirjakauppa. Kiitos kaikille huolestuneille viestin lähettäjille: turvassa ollaan.

Suuren kaupungin yleistunnelma ei niin vain järky. Täällä on totuttu kaikenlaiseen. Kun 1990-luvulla vierailin kaupungissa luennoimassa samassa Suomi-instituutissa, oli juuri räjäytetty kaksi kerrostaloa. Tsetseenejä epäiltiin. Olin iltakävelyllä Nevskillä, kun kaksi miliisiä pidätti minut ja kysyivät papereita. Passi oli jäänyt kämpille. Vaativat mukaansa asemalle. Olinpa joutua kiipeliin, mutta selvisin selittämällä eri kielillä asemaani. Luultiinkohan minua kaitaposkisena tummatukkaisena kulkijana yksinäiseksi tsetseeniksi?

Tänään taidan välttää iltakävelyä edes Nevskillä eikä metroonkaan tee heti mieli. Keitän teetä ja lueskelen Gogolia kämpillä. Reviisori on mainio näytelmä edelleen, katsoin areenalta tallenteen vuodelta 1975, jossa Leo Jokela loistaa kaupunginpäällikkönä. Kuolleet sielut on nyt uudelleenkin luettuna hulppea kirja, vähän pitkä, mutta sisältää varsin hupaisia henkilökuvauksia. Parhaat klassikot pitäisikin lukea kypsynein aivoin aina uudelleen.

Täkäläinen radioasema soittaa tunnelmallista musiikkia, välissä kiivasta puheen polotusta. Ymmärrän sen verran, että terrorismista oli kyse, mutta tekijöitä vielä jahdataan. Varmoja ollaan siitä, että heidät saadaan kiinni. Meinasin huokaista, että Gogolin aikaan oli toista, mutta eipäs: silloinkin ja myöhemmin oli dekabristeja ja monenmoisia terroristeja. Tuossa kulman takana on äärikoristeellinen ”kirkko veren päällä”, jolla paikalla keisari Aleksanteri II murhattiin. Maailma ei ole muuttunut eikä mitään uutta ole auringon alla.

3.4.2017