Palattu mailta, rehkitty siellä yhtä sekä toista.

Kiva oli katsoa eilen amerikkalaisten Sotakirjeenvaihtaja vuodelta 1945; paljon yhteyksiä Linnan Tuntemattomaan kuten on todettukin. Löytyivät ainakin Koskela ja Rahikainen, universaaleja tyyppejä. Muuten aika säyseä, kovin kiltin oloinen sotaelokuva, vaikka realistinen, jalkaväen kurjaa, tosin voittoisaa vaellusta Roomaan kuvaileva.

Yhtään kivaa ei sen sijaan ollut vilkaista Mannerheim-leffan kenialaista sekoilua. Mitähän siinäkin on meinattu. Jonakin gonzohuumorina se vielä menisi, mutta tuottaja tuntuu vakavissaan uskoneen umpimähkäisellä hosumisellaan uudistaneensa marsalkan henkilökuvaa. Vieneensä sitä urheasti kuten hän sanoi ”eteenpäin”! O sancta simplicitas.

Mikä on muuten myytti? Jonka murskaamiseen tässä vannotaan. Myytti on ymmärtääkseni jokin uskoon perustuva, vakiintunut käsitys tai ilmiö, usein ihannoitu, joka ei pidä paikkaansa. Jolla ei ole todellista katetta. Mistä kohtaa siis Mannerheimin myyttiä tässä yritetään murtaa? Onko joku uskonut, että hänellä ei ollut yksityiselämää? Liittyykö siihen jokin väärä, todeksi uskottu käsitys. Siitähän on kirjoitettu vaikka kuinka paljon. No itse elokuva on näkemättä, mahtaako enää kiinnostaakaan.

Kuinka virkistävän toisentasoinen onkaan elokuvantekijöiden taito uudessa Roba-poliisisarjassa. Timo Yrjönpoika Varpio on laatusarjojen käsikirjoittaja, tässäkin hän on onnistunut erinomaisesti: uskottavaa, iskevää, hauskaa, puhuttelevaa kuvausta poliisin arjesta. Myös näyttelijät on oivallisesti valittu, Kari Hietalahdella nappirooli. Kulkeva ohjaus Joona Tenan. Tätä haluaisi heti nähdä lisää.

Sen jälkeen marsalkkasekoilua kesti katsoa noin 7 minuuttia, äidin hautajaisiin saakka, missä mutaa levitettiin laulunloilotuksen säestyksellä mamman haudalle eikä äänikään toiminut. Itkeä vai nauraa?