Nyt jos koskaan on oikea aika kaivaa hyllystä Veikko Huovisen teos Ympäristöministeri kolmenkymmenen vuoden takaa ja katsoa, kuinka kirjailija evästi silloin perustettua uutta ministerin postia. Hän vertasi ihanteellista ympäristöministeriä kallioon veistettyyn ihmishahmoon: ”Monta kymmentä metriä korkea, tuimailmeinen pää jymöttää peruskalliossa korkealla vuoristossa tähyillen laajaa maata alapuolellaan. Katseessa on ankaruutta jos kohta ymmärrystäkin.”

Korkeasta asemastaan ympäristöministeri tutkailee alapuolellaan leviävää rehevää inhimillistä toimintaa. ”Ministeri näkee kallioveistoksen korvat kuin suurina tutkina, jotka kuulostelevat ihmistä uhkaavia vaaroja ja vallan ja mammonan himoa. Ja nenän ontelot ovat täynnä herkkiä tuntoelimiä, jotka rekisteröivät saasteita, otsonikerroksen ohenemista, suopeita tuulia tai talven myrskysäitä. Ja ympärillä avara maa, ihmisille annettu asuinpaikka…”

Monesti on tullut mieleen, mitä Huovinen nyt lisäisi edellä olevaan kuvaan ja luetteloon. Olisipa hänellä aihetta Sotkamossa vähän päivittää kuvaustaan, olisi totisesti. Ei taitaisi Ville Niinistö vastata hänen ihannekuvansa alkeitakaan, eikö hänen olemuksensa muistutakin pikemmin pelästynyttä jänistä valokeilassa, kuten edeltäjänsä Paula Lehtomäki tokaisi, ei ihan syytön hänkään. Johtajuutta, voisiko ministeristä löytyä sellaista luonnonvaraa näinkin vaativassa paikassa. Missähän nykyisin lymyilevät ns. vihreät arvot? Nuorten idealistien päissä, piilossa orastavissa laihoissaan?

Ilta-Sanomien mukaan julkaisen keväällä ”paljastuskirjan”, vaikka mielestäni kirjoitan pientä lämpöistä muistelmaa menneiltä vuosilta. Lehdet tietävät yleensä paremmin, mitä mies mielessään miettii. Huomenna on kulunut tasan kaksikymmentä vuotta kuuluisasta tv-ohjelmasta, jossa Anna-Kaisa Hermunen haastatteli Katri Helenaa. Katselimme sen juhlan kunniaksi tallenteelta. Silloin muuan mies herkistyi kirjoittamaan kirjeen laulajatähdelle. Ja mitä kaikkea siitä seurasikaan. Oi muistoja, oi menneitä aikoja…