Juha Jokela on hyvä miehisen työyhteisön kuvaaja. Sellaisesta näytelmäuransa alkoikin, Mobile Horror (2003) jäi mieleen ironisena uuden it-tekniikan hämmentämien miesten peilauksena.

Sen jälkeen olen nähnyt kaikki Jokelan näytelmät paitsi Esitystalous kakkosta. Kaikissa kulkee enemmän tai vähemmän pinnalla sama teema: miesten vaikeus sopeutua uuteen maailmaan. Vain Fundamentalisteissa se sai yleistä historian syvyyttä, kun uskonnosta keskusteltiin.

Patriarkassa, joka nyt menee TT-Tampereella, miehet yrittävät etsiä kadonnutta työyhteisön ideaa, uutta suurta projektia, mihin vielä eläkkeellä voisi tarttua. He joutuvat huomaamaan kadottaneensa työkeskeisessä elämässään tärkeimmän, rakkauden lähimpiinsä.

Meillä ei ole liikaa tämän ajan työn kuvaajia. Syrjäytyneitä, kriisiytyneitä, holisteja, sekakäyttäjiä  ja muita holtittomia näkyy päät kolisten kotimaisessa draamassa, ainakin tv:n puolella. Oikeasta työelämästä nuorilla kirjoittajilla on kai vähemmän kokemusta.

Niinpä tämä Jokelan uutuus Sumu on tervetullut tapaus Kansallisteatterissa. Suurella näyttämöllä puhutaan puhumasta päästyä pelkkää asiaa erään työprojektin vaikeuksista ja eettisistä kysymyksistä, kauppapolitiikasta ja Venäjän suhteista. Ei juuri mistään muusta. Ei rakkautta, ei seksiä, ei soittoa, ei tanssia  eikä laulua. Miehet ovat niin työssään kiinni, ettei edes heidän perhesuhteistaan tule vihjettäkään. Tätä voi jo pitää tinkimättömänä keskityksenä.

Silti olen harvoin seurannut mitään näytelmää näin herkeämättä. Teksti on kaikessa asiakeskeisyydessään siksi älykästä, jäntevää ja mukaansa vievää, ettei edes kelloa tule katsotuksi. Tietysti aihekin on mielenkiintoinen, meidän raskautetun Venäjä-suhteemme nykyvaihe nyt kun Ukraina on jatkuva arvoitus ja EU:n pakotteet päällä. Kuinka käydä ennen niin tuottoisaa idänkauppaa, kun veli venäläiseen ei voi enää luottaa?

Näytelmä nostaa eettiset ongelmat esiin voimakkaammin kuin ne uskoakseni todellisessa työelämässä esiintyvät. Näin yhteen aivotutkimuksen MGD-laitteeseen voidaan keskittää symbolisesti paljon pelkkää kaupankäyntiä kattavampi ongelma. Mikä on rationaalin itsekkyyden ja edun tavoittelun oikeutus silloin, kun isommat asiat ovat poskellaan eikä niille oikein täältä käsin mitään voi? Näinhän on varmaan kaikissa maapallon kauppasuhteissa. Tuskin löytyy puhdasta ja kaikki eettiset vaatimukset täyttävää kauppakumppania. Näin näytelmä joutuu pelkistämään ja liioittelemaan, mutta hyvä niin; ajatuksia se ainakin potkaisee liikkeelle.

On myös mainiota, että Jokela ei sorru syyttelemään saati hurskastelemaan. Sananvallan saavat monet perustellut näkemykset. Oikeamielisestä (Camus) Taistosta ei tehdä sankaria, vaan lopussa Jani Karvisen esittämästä totuuden torvesta tulee anarkisti, potentiaalinen terroristi. Kari Ketonen näyttää täysiverisen kauppamiehen ja opportunistin asennevaraston. Elena Spirinan tulkki Larissa jää leijumaan arvoituksena, kuten koko isänmaansa Venäjä.

Jukka-Pekka Palo saa virkamiehenä esittää juuri ne realismin kyynisimmät käsitykset, joilla myös on vankat perusteensa. Tässä ollaan tovi myös Venäjän ymmärtäjien asialla, mikä on jo harvinaisempaa. Naisministerit Katariina Kaitue ja Karin Pacius ovat pragmaattisen häilyviä kuten heidän asemansa edellyttää, mutta suuri huojennus siitä, että nyt ministereistä ei tehdä irvikuvia kuten vaikka Kuparisen Eduskunta-näytelmissä.

Kaiken keskellä kuvataan horjuva tutkija-toimitusjohtaja, joka yrittää epätoivoisesti etsiä kompromissiä vastavoimien aallokossa.  Timo Tuominen hahmottaa hyvin hajoavan hahmon, joka on lopulta pääsemässä voittajaksi ennen kuin käy niin kuin käy. Jokin dramaattinen käänne tässä sittenkin tarvittiin.

Ehkä puhevaltaiset roolit eivät ole näyttelijöiden ylimpien toiveiden mukaisia, mutta hyvin he tekijän  ohjauksessa tekstien karikoista selviävät. Tässä kuulee iskevää suomalaista arkipuhetta, eikä edes kiroilla kovasti. Onko tämä ”itsesensuurikomedia”, kuten alaotsikko väittää? Jokunen hörähdys katsomosta kuultiin, olkoon siis komedia.

Joka haluaa ainaisen viihteen välissä vaivata vähän aivojaan, hänelle suosittelen Jokelan kapean osuvaa kannanottoa. Ihan selvää ei tule, mutta jonkin kannan sieltä voi hyvällä tahdolla löytää, Ei tässä ihan sumussa kuljeta, vaikka vaikeuksia kasaantuu. Suomi kun on ikuisessa liitossa tämän Venäjän kanssa, ei auta mikään.

11.10.2016

PS Ekaparvelta ei aina erottanut, kuka puhuu, kun miesten äänet ovat samanlaiset ja vahvistin tuottaa ne samalta suunnalta. Kuinka ne entiset näyttelijät osasivat puhua ilman vahvistusta?