MTV:n Studio 55:ssä oli vaivatonta vierailla, kun Markku Veijalainen oli puhuttavat asiat hyvin ennalta selvittänyt. Myös että suora lähetys lähti noin läheltä, Teatteriravintolasta Espan päästä, niin että voin mennä kävellen raikkaassa syysaamussa. Kun Mapella oli tämmöinen name dropping –idea, tulin ajatelleeksi, että todella olen saanut tehdä hommia monien merkittävien persoonien kanssa. Pitäisikö vielä joskus kirjoittaa muistelmat?

Niitä minunkin ikäpolveni jo tehtailee, nimittäin. Luen yhä hämmästyneempänä, vasta nyt kunnolla Maarit Tyrkön kakkososaa suhteestaan Kekkoseen. Ainutlaatuinen kirja, täytyy sanoa. En aavistanut, että vanhan presidentin ja nuoren toimittajan suhde oli tosiaan näin läheinen, intiimi ja rakastava. Saamme tietoa Kekkosen lähes päivittäisistä mietteistä, tunnelmista, huolen aiheista, ilonkin purkauksista.

Suorastaan järkähdyttää, millaisena petolintuna Kekkosen edellinen rakastajatar Anita Hallama kirjassa esiintyy. Häntähän Kekkonen pelkää enemmän kuin Neuvostoliittoa, joka sentään oli taltutettavissa. Miehissä pohditaan näköjään iltakaudet, mitä Anitalle olisi tehtävä. Vanhat toverit vahvistavat Urhon taistelutahtoa Anitan hyökkäyksiä vastaan, ja Maarit on hyvä kuiskaaja ja neuvonantaja. Kolmiodraamaa selvittelevät myös Jaakko Hallama ja Kekkonen kirjeissään. Kirja on välillä kuin poliittisen lähielämämme Kauniit ja rohkeat. Ehdottoman mielenkiintoista, eihän sitä voi kiistää.

Sitten luin Juha Vakkurin vankat muistelmat nimeltä Olkilinna. Niistä ei ole lööppejä herunut, vaikka asialla on monissa liemissä keitetty kirjailija, dramaturgi, YK:n ja tv:n palveluksessa kansainvälisesti toiminut vaikuttaja. Hänen uransa on polveillut niin vaivattomasti, että suurta draamaa ei ole kerrottavaksi, henkilökohtaisia syviäkin menetyksiä kyllä. Villa Karon perustamisen vaiheet oli tosiaan syytä dokumentoida, ja Afrikasta heruu aina jotain uutta. Vakkurin tyyli on joutuisaa, asiallista, brittiläisen understatement-huumorin sävyttämää.

Tapasimme Juhan kanssa Kappelissa keskiviikkona ja puhelimme kirjasta ja muusta. Kirjoittaja oli vähän huolissaan, kuinka hänen lukuisasti mainitsemiinsa naisystäviin kirjassa suhtaudutaan, mutta rauhoittelin vanhana konnana: turpiin tulee vähemmän kuin vielä takavuosina. Juhalta on tulossa näytelmä Mannerheimin saksalaissuhteista ja kenties romaanikin samalta apajalta. Hän liittyy sankkaan seuraan: Mannerheim on innoittanut viimeksi Teemu Keskisarjaa ja Martti Turtolaa, ensi vuonna Ilmajoen musiikkijuhlia jne. Vähemmästäkin huomaisi, että itsenäisyyden juhlavuosi on ovella.

Keskisarja mainitsi Hämeenkyrössä käydessään, että Mannerheimista on kirjoitettu yli 300 elämäkertaa. Vakkuri pani paremmaksi: kirjoja on kuulemma yli 700, jos kaikki ulkomaisetkin klisut otetaan huomioon. On siinä pojilla ponnistelemista, jos jotakin uutta mielivät Mannerheimin kuvaan lisätä.

Sitten oli illalla WSOY:n perinteiset kirjailijaillalliset Kämpin peilisalissa, missä oli käytävä vilkasta pöytäkeskustelua nelisen tuntia ja vielä roikuttava baarissa jatkoilla pari tuntia. Ei mikään pöllömpi ilta. Meitä oli vähän aikaisempia vuosia vähemmän ja istuimme pyöreissä pöydissä. Pöytäämme hallitsi eräs syksyn muistelmakirjailijoista, Aira Samulin punaisessa knallissaan. Designtaiteilija Eero Aarnio oli hyvässä vedossa, ja tästä alasta sain kuulla lisää pöytädaamiltani, designjournalisti Aila Svenskbergiltä. Toisella puolen Vuokko Tarpila selvitti terhakasti kustantajan ja Kirjallisuussäätiön asioita.

Kiintoisinta oli silti vaihtaa muutama sana Jukka Puotilan kanssa, joka on toipunut hyvin sairaudestaan. Hän oli saanut näytelmätekstini, jota on tarkoitus ensi syksynä esittää Tampereella, aiheena ei nyt ihan Mannerheim, mutta ei paljon puutukaan. Joten itsenäisyysjuhlia kohti tässäkin sompaillaan. Eräs näytelmän henkilöistä, Jaakko Syrjä, oli Kirsin kanssa peilisalissa saapuvilla. Tuskin vielä tietääkään joutuvansa näyttämölle.

Markku Envallin kanssa eriydyimme keskustelemaan ajankohtaisista aiheista. Ja tietysti onniteltiin tunnustuspalkinnon saajia, Karo Hämäläistä, Kristiina Louhea  ja Helena Ruuskaa. Kai Häggman säätiön uutena puheenjohtajana heidät valituin sanoin perusteli, ja me aplodeerattiin rajusti. Karo kuvasi kiitospuheessaan kirjoittamista hurmiossa.

Illan sykähdyttävin kohtaaminen lopuksi. Kävin pääpöydässä tervehtimässä Eeva Kilpeä, jonka kotirintaman tunnelmia kuvaavat sotamuistelmat tekivät minuun alkuvuodesta suuren vaikutuksen. Eeva on ihana ja viisas. Olemme sopineet taannoiset kiistamme, kun joskus nuorena tulin arvostelleeksi epähienosti hänen erästä teostaan. Sehän on toisaalta kriitikon tehtävä, lausua mielipiteensä. Vanhat on joka tapauksessa sovittu. Eevan halaus oli illan lämpimin.

Baarissa oli tiivis ryysis ja niin paljon kirjallista sakkia, että kuka heidät enää muistaakaan. Nopolan sisarusten suosittelema ginisekoitus oli illan paras. Kävelin tyynesti kotiin kohta puolenyön jälkeen. Herooiset muistelmt entisaikojen aamuun saakka venyneistä jatkoista ovat enää tarua vain.

Sitä paitsi oli ajettava seuraavana aamuna Hämeenkyröön ja illalla vielä Pispalan Haulitorniin, missä esitelmöin kulmakunnan kirjailijasta, Yrjö Jylhästä, Ala-Tahmelan kasvatista. Oikein sympaattinen tilaisuus, kiinnostunutta yleisöä, vetäjänä Pilvi Mansikkamäki – miten kaunis nimi! Vesan ja minun Jylhä-kirjaa jopa ostettiin, ja aiheeseen perehtyneitä keskustelijoita ilmaantui.

Jylhän muistomerkin paljastuksesta kerroin lopuksi, siinähän ne ovat Aleksanteri ja Bukefalos Sepänkadun kupeella, paljon komeampi teos kuin yksikään Sillanpään vastaava. Eipä ole patsasta Linnallakaan, aukio vain. Ja uutta puuhataan Mirkka Rekolalle, kun Eeva-Liisa Manner sai jo omansa. Aukiot kun ovat jo olemassa, ne on kätevämpää omistaa kirjailijalle kuin olisi pystyttää uusi monumentti.

Kun kotiin pääsin: voi surkeus sitä Suomen häviötä Islantia vastaan! Siitä vielä parrat pärisevät. Oliko se viimeinen maali vai ei? Vaikea päätellä, oli semmoinen sählinki. Pitääkö vieläkin paikkansa vanha uskomus: Suomi ei uskalla voittaa?

Nyt aamulla kävi Weijo Koskiranta täällä luovuttamassa kirjansa Poste Restante – johdatus erääseen elokuvaan. Näkyy olevan ”kotiseutunäytelmä lähimenneisyydestä” – jännittävää. Lukemista totisesti riittää. Näin sulkeutuu kirjallinen viikko. Seuraavaksi taas omiin töihin.

7.10.2016