Lucian päivän myrsky oli melkoinen, kun ponnistelimme Kansallisteatteriin. Raitsikan sijasta kulki outoa reittiä bussi 3X, jonka kuski oli täysin kypsynyt ihmisten ihmettelyihin ja kyselyihin. Mutta ei hän itse kyllä vapaaehtoisesti mitään informoinutkaan, kunhan tiuski neuvottomille. Pääsimme sentään Kauppatorille ja siitä jalkaisin teatteriin.

Juha Jokelan Patriarkka on kiinnostava näytelmä varsinkin alkupuolellaan. Se on taitavasti rakennettu ja älykkäästi kirjoitettu nykyelämän kuvaus takautumineen, hienosti ladattu, mutta toinen puoliaika laskeutuu kovin alakuloisesti ja lyhyin takovin kohtauksin. Videotekniikkaa on kieltämättä käytetty etevästi, mutta onkohan tämä epidemia ihan tarpeellinen teatteritaiteen kannalta noin yleensä? Tässä tekniikka toimii.

Raimo Grönberg ja Kirsti Wallasvaara kantoivat ansiokkaasti pääroolit, ja Kristiina Haltun pöytämonologi oli kieltämättä esityksen huippukohtaus. Miehiä tässä taas kovasti syyllistettiin eikä kai suotta. Keskipolvi oli koppavaa ja kovapintaista sakkia, nuoret arkoja ja vanhat väsyneitä. Projekteista ei paljon apua lohjennut. Ei mikään ihan tuoreudella pilattu sukupolvikuvaus, jossa sukupuoletkin olivat jokseenkin oikeilla trendinomaisilla paikoillaan.

Jotkut asiat jäivät kesken harottamaan kuten elämässä käy. Energiapolitiikassa päästiin vain alkuun, ja SDP:n osuuskin kummitteli hahmottomasti, lähemmin analysoimatta taustalla. Pitemmälle mentiin rakkauden vaatimattomassa yrityksessä. Naisen (Virpin) seestyvät oivallukset toivat hiukan valoa muuten synkähköön elämänkuvaukseen. Ei rantaa näy, oi Thetis.