Urheiluinnostus on edelleen korkealla. Täysin riippumatta korruptiosta, dopingista ja muista kääntöpuolista, joita media himokkaasti käsittelee. Tänäkin aamuna Roman Schatz, muista hutkivista journalisteista puhumattakaan.
Valvoin yöllä pari tuntia ja näin Usain Boltin kolmannen kultamitalisatasen. Maagista, rentoa, unohtumatonta! Sekä sen eteläafrikkalaisen (nimi ei vielä tarttunut rekisteriini) mykistävän maailmanennätyksen neljälläsadalla. Uhkaa rikkua jo 43 sekunnin raja. Kuka muistaa vielä, kuinka hirmuinen aika oli Voitto Hellstenin 46,1 Melbournen pronssijuoksussa. Vai oliko se noin? Lähelle ainakin.
Silloin 60 vuotta sitten suomalaiset vielä juoksivat. Ja parikymmentä vuotta myöhemminkin, mutta eivät enää. Ei kukaan paitsi Oskari Mörö ja Sandra Eriksson, jolta voimat taas loppuivat. Mihin ne voimat aina hiipuvat? Kristiina Mäkelältäkin paukut loppuivat karsinnan kolmen hypyn jälkeen. Johan oli paukut vähissä.
Kun on seurannut tätä urheiluelämää melko kiinteästi nämä kuusi vuosikymmentä, ei voi kuin huokaista haikeasti. Kisat puolivälissä, ja kymmenes sija kai paras tähän asti. Eikö pitäsi jo lyödä hätärumpua. Ei voi vetäytyä siihen, että kilpailu on kaikilla tasoilla kiristynyt. Muut pohjoismaat ovat hyvin mukana monen lajin kärkitaistoissa. Ruotsi pesee meidät aina.
Mutta mä katson vaan, illasta yöhön joka päivä. On paljon loistavia urheilijoita, eikä ne kaikki dopattuina kilpaile lähimainkaan. Ja vaikka kilpailisivat, upeata katsottavaa joka tapauksessa.
Paljon muuta ei nyt mahdu elämään. Kävinhän sentään taas kissanristiäisissä, vaikka ei pitänyt. Kustantaja WSOY järjesti hilpeät bileet Hietsun kunnostetussa paviljongissa Helsingissä. Innostuinkin lähtemään, kun Markku Envall lupasi olla paikalla. Hänen kanssaan voi aina keskustella ihan asioista. Nyt puhuttiin siitä, onko terveellistäkin, jos kirjoitusinto välillä haihtuu. Näin tuntuu tänä kesänä käyneen. Markku uskoi, että se palaa kohta hyökylaineen tavoin, entistä hedelmällisempänä. Sitä odotellessa.
Heikki Turusta onnittelin elävän klassikon asemasta, onhan tehty jo elämäkerta. Viimeisiä veteraaneja, joka vielä jaksaa. Arne Nevanlinnaa muistimme hiljaisella maljankohotuksella. Pidin hänen omaperäisistä hiljaisen sarkastisista kirjoistaan paljon. Marie on aivan mainio, pääteoksensa. Satu Silvo, Maarit Huovinen, Katri Wanner ja monet muut ihanat säteilivät paikalla. Maarit lupasi, että parin viikon päästä pamahtaa. Nyt se alkaa, taas uusi Kekkos-kohina.
Miten matkaillaan, kun Marja on Citikalla Längelmäellä ranskan kielen teholeirillä? Ensin pyörällä kolmostielle, pyörä männikköön ja hyppy bussiin. Sitten junalla Helsinkiin ja taksilla Hietsuun. Takaisin seuraavana päivänä samaa reittiä paitsi että kävin kirkolla parturissa ja keinottelin naapurilta kyydin pyörän jättöpaikalle. Näinkin kulku onnistuu, mutta kuinka kauan on intoa?
Marjalla sitä riitti, palannut leiriltään tulvillaan kieltä ja vaikutteita. Kirsti Kontio-Ollila näitä järjestää mahtitilallaan Tunkelossa, osallistujat kovatasoista porukkaa. Kellon ympäri puhuttiin pelkkää ranskaa. Kohta se on kai meilläkin lounaskielenä. Kirittävä revähtänyttä kaulaa kiinni, onhan Marjan päiväkin, ma chérie.
15.8.2016