Poikani täyttää vuosia, onnitteluja singahti Tampereelle. Enkä arvannut, että mies ilmaantuukin iltamyöhällä tänne Sepänkadulle. Viivähti pitkään Lordi-treenissään, valmistautuvat laajalle Euroopan kiertueelle.

Kaksi päätointa: kirjoitan kotona ja istun arkistossa. Nyt on työ nytkähtänyt kunnolla liikkeelle, sen tuntee jatkuvana värinänä elimistössä. Ei malta olla tekemättä Kaksi kiintoisaa daamia seuranani, Hagar Olsson ja Helvi Hämäläinen. Jälkimmäisen kirjeet hienoja. Muokkasivat kumpikin Paavolaista tavallaan. Oliko Olavi kykenemätön todella rakastamaan?

Kävelin illalla Kansallisteatteriin Ida Aalberg -säätiön juhlaan. Taas jaettiin kunniaa ja mitalia (Tiina Weckströmille, Alma Pöystille, Jussi Helmiselle), minuakin Sipari siteerasi Jussin perusteluissa, joten oikein kai ne menivät. Tiinan kiitospuhe merkittävistä hetkistä ja kauniista työpaikasta paras. Hanna Helavuori kertoi poukkoillen kuinka vaikeaa on näyttelijöillä tänään, freelancereita kohta kaikki, keikkailevia ja itseään markkinoivia monityöläisiä. Yhteisöllisyys kadonnut. Vastakohta: Pöystien sukujuhlaa aulassa nuoren lahjakkuuden kunniaksi.

Mutta päähenkilö oli taas Paavolainen. Mihin tahansa kuljen, Olavi tulee vastaan. Kuohuviineillä Pentti Paavolainen valaisi sukua ja Kivennavan topografiaa koskevia asioita. Ja Kata Eskolalta tärkeä viite eli muistutus Haavikon Mustista kantarelleista. Luin sen vielä samana iltana, aiemmin kai lukaissut niin ettei jäänyt paljon mieleen. Onkin nopein vedoin tehty avain- ja piilokuvasarja sodanjälkeisestä Helsingistä, kertojina hyvin tutunomainen tohtorispariskunta (Haaviot). Haavikko kirjoittaa niin aukollisesti, assosiaatioista toiseen hyppien, pikaisin vedoin, että kokonaisuus jää lukijan täydennettäväksi. Tarvittavia tietoja ei edes anneta. Tuntuu kuin kirjailija tietäisi niin paljon enemmän kuin viitsii lukijalle luovuttaa. Tai sitten hämää tietoisesti, keksii viittauksia. Henkilöinä vilahtelevat Olavi ja myös Poika Tuominen, monia muita, jopa Haavikko itse. Vallankumous huhtikuussa 1948, se tulematta jäänyt, keskeisenä kokoavana aiheena. Mutta oliko näin, jäikö Olavilta puhe Södergranin kunnaksi pitämättä? Tästä on myös Juha Vakkurilta saamani haastattelulausunto, vähän toisenlainen, mutta sävy sama. Liian liikuttava tilaisuus? Kohta kirjoitan kai jo tulevaa elämäkertaa näille sivuille.