Maaseudun hiljaisuudessa aamu-tv huvittaa ja ärsyttää, samoin radio. Mitä kaikkea keskustellaankaan.

Jälkiviisaat haukkuivat taas Sipilän hallitusta kaikesta siitä, mistä sitä on jokseenkin joka päivä haukuttu. Pieni esimerkki keskustelun täsmällisyydestä. Joonas Nordman loihe paheksumaan päämininisterin kantaa Hesarissa, jossa tämä kummeksui niitä, jotka pitävät yksityistämistä ”jonakin mörkönä”.

Jussi Heikel oikaisi vaisusti, että Sipilä puhui yhtiöittämisestä. ”Myös yksityistämisestä”, vastasi Joonas reippaasti.

Mitä Sipilä siis sanoi Hesarissa: ”Mikä ihmeen mörkö yhtiöissä nähdään? Yhtiöittäminen ja yksityistäminen menevät nyt täysin sekaisin. Me tarvitsemme julkisen vallan monopoliyhtiöitä. — Ei kävisi mielessäkään käydä yksityistämään esimerkiksi teitä ja rautateitä.”

Ei tietenkään ihme, jos asiat menevät sekaisin Nordmanilta, kun ne menevät sekaisin myös eduskunnassa opposition edustajilta.

Osuva oli Heikelin havainto siitä, että meidän aikanamme narreista on tullut kuninkaita ja kuninkaista narreja. Juuri niin on käynyt. Siitä osoituksena useimmat poliittiset ns. viihdeohjelmat ja kolumnistien iloittelut.

William Shakespeare jos kuka näki nämä rakenteet viiltävän kirkkaasti. En silti ymmärtänyt ohjaaja Jussi Nikkilän ajatusta, että Rikhard III oli sivullinen tai suorastaan syrjäytynyt. Ehkä hän oli sitä viimeisessä kohtauksessa, taistelukentällä, vähän ennen kuolemaansa. Vielä tyhmempi oli rinnastus Rikhardin vallasta Putiniin tai tähän kaikkien maalitauluun, Sipilän hallitukseen. Juuri näin teatterilaiset huitelevat enempiä ajattelematta.

Onneksi kääntäjä Alice Martin esitti keskustelussa viisaita, täsmällisiä näkemyksiä Shakespearen kielestä ja sen välittymisestä, myös hänen luomistaan uudissanoista.

Uudesta Tuntemattomasta sotilaasta on myös päätä paukutettu. En suuresti kaipaa kolmatta elokuvaa, mutta en myöskään voi ällistymättä kuunnella esitettyjä vasta-argumentteja. Marjo Niemi yltyi Kultakuumeessa jo näkemään, että uusi elokuva ei tule välittämään sodan kärsimystä, kurjuutta, väkivaltaa ja julmuutta, joiden esittäminen kuulemma oli Väinö Linnan tarkoitus. Niinkö tosiaan?

Ensinnä väkivallan ja julmuuden esittäminen on nimenomaan elokuvantekijöiden pääasiallinen intohimo. Toiseksi Linna osoitti kuvaamiensa miesten kestokyvyn, urheuden ja huumorin sodan äärimmäisissä oloissa. Siinä hänen eetoksensa oli eikä kärsimysten taivastelussa.

Tehköön Louhimies elokuvansa, mutta totuuden siemen taisi olla siinäkin Heikelin heitossa, että itsenäistyminen jääkäriliikkeineen ei ilmeisesti tarjoa kyllin innoittavia aiheita. Yksimielisyyden lietsomisesta ei kuitenkaan ole kysymys. Nordman ja kumppanit näyttivät uskovan, että jatkosotakin oli suuren yksimielisyyden juhlaa. Linna nimenomaan osoitti aivan muuta, Tuntematonta ei voi mitenkään pitää kansallisen yksimielisyyden manifestina, kansan selviämisen ja kestokyvyn osoituksena kylläkin.

22.4.2016