Usein vaisto vihjaa. Jostain syystä tuntui, että ruotsalainen elokuva Mies, joka rakasti järjestystä voisi minuun osua. Pidän ruotsalaisesta huumorista, jos nyt tällaisen seikan uskaltaa tunnustaa. Se Jonas Jonassonin romaani Satavuotiaasta, joka karkasi ikkunasta iski vuosia sitten täysillä nauruhermoihini. Elokuvakin oli aika onnistunut. Arvelin että tässä svenskien uudessa suosikissa Ovessa olisi vähän samaa vetoa.

No näin olikin. Lenkkeilin Kinopalatsiin päivänäytökseen, aika paljon väkeä leffassa keskellä kaunista kevätpäivää. Enkä pettynyt. Yhdyn täysin erään rouvan huokaukseen, kun ulos purkauduimme: ”Kyllä oli hyvä. Että ne ruotsalaiset osaa!”

Mikä siinä sitten viehätti? Ainakin hauskan jäyhä päähenkilö, tämä fanaattinen järjestyksen mies, jota Rolf Lassgård esitti aivan armoitetusti. Minusta hän oli parempi Wallanderkin kuin sitten ”nukahtamaisillaan oleva” Krister Henriksson (Pekka Erosen hauska arvio), vaikka tiedän itsensä Mankellin arvostaneen juuri häntä. Lassgård on varsinainen mielensäpahoittaja, kieltämättä sukua Kyrön ja Litjan vähän pehmeämmälle luomukselle. Ihmeseikka toistuu: aivan dorka päällepäsmäri voikin pohjimmaltaan olla rakastettava tyyppi.

Oven tarinaan on saumoistaan hiukan kankeasti liitetty hänen luonnevammaansa selittäviä takautumia, mutta loppua kohti ne muuttuvat yhä merkitsevimmiksi – ja huvittavasti edennyt luonnekuva saa lisää syvyyttä. Ei tästä mitään viihdevälipalaa tullutkaan, vaan lämmin ja inhimillisesti ymmärtävä tragikomedia. Jutun edetessä Ove alkoi tuntua yhä tutummalta: tuollainen minustakin olisi tullut, jos elämä olisi kuljettanut vähän erilaisin ottein. Lämpenin aivan, suorastaan liikutuin lopussa.

Elokuvan krediteistä vasta näin, että se perustui Fredrik Backman -nimisen tyypin romaaniin En man som heter Ove. Kotimatkalla poikkesin Akateemiseen, ja kas vain, siellä se lojuikin Hullujen päivien pokkaripöydällä, hinta 3,90. Näkyy olleen esikoisromaani ja herättäneen poikkeuksellisen lupaavia odotuksia kotimaassaan. Sitä keikuttelin keveässä kassissa lopun matkaa halki auringossa kylpevän keskikaupungin Korkeavuorenkadulle. Alkua luin jo Succésin kahvilassa capuccinon äärellä.

Viinikaupan ja Laivurin Valinnan kautta kotiin, missä Marja oli luvannut loihtia  elegantin iltapalan ja pitikin lupauksensa.  Luin lisää Backmanin kerrontaa, jossa on joitain uusia ruotsinkielisyyksiä, näin sielläkin kieliparsi muuttuu ajan saatossa. Lopuksi katselimme yhdessä brittielokuvan 360, joka (jälleen kerran) osoittautui paljon paremmaksi kuin yliolkaiset kritiikkinsä. Arthur Schnitzlerin (mainion kirjailijan) näytelmään perustuva episodileffa oli näppärästi rakennettu ja muodosti lopulta melko yhtenäisen, kolhuista myönteiseksi nousevan elämänkuvion. Sellainen riepoo usein ammattikatsojia.

Näin kului keväinen perjantaipäivä, yksi parhaista. Kun mukaan lasketaan, että aamupäivän sentään kirjoitin kohtalaisen keskittyneesti. Kyllä tästä vielä vauhtiin päästään, kun päivät kiihtyen valaistuvat.

8.4.2016