Hurraa, ensimmäinen hiihtolenkki tänä talvena. Tietysti Pirkan hiihdon kunniaksi. Kun Ylivakerin Lauri naapurista sivakoi luistelemalla 90 kilometriä 7 tunnissa, minä pistelin vastaavasti 3 ellen peräti 4 kilometriä perinteisellä tarpomistyylillä selvästi alle tunnissa. Latu heikko, moottorikelkkauraa piti painella.

Muuten tyven viikonloppu maalla. On hullua kehua aina samaa toimittajaa, mutta ei auta: Matti Kuusela veti kaksi isoa juttua peräjälkeen Aamulehteen, ensimmäisen ylisanaisen dityrambisesti runousoppaasta (Säkeilyvaara!), toisen alavireisen kokemusperäisesti Helsingin Casinosta. En tunne vielä kirjaa enkä ole käynyt kertaakaan Casinossa (paitsi kahdesti Monte Carlossa, en sielläkään pelannut), joten valistavaa (ja varoittavaa) luettavaa. Ja tämmöistä sitten hommataan Tampereelle.

Viikonlopun päätapaus: Tapio Parkkisen kirjoittama ja ohjaama kirkko-ooppera Huutolaistytön laulu sai ensiesityksensä Hämeenkyrön kirkossa. Väkeä tuli viljalti, esityksiä on alle kymmenen, toinen täällä huhtikuun lopulla. Tuotanto Maaseudun Taiteellinen Teatteri (nimi!) ja Heiska ry.

Aiheena olivat synkät nälkävuodet 1867-8 ja niiden katkerat seuraamukset. Näistä ylittämätön kuvaus on Sillanpään Hurskaan kurjuuden alussa, tuoreeltaan viimeksi muistamme Aki Ollikaisen palkitun romaanin samasta aikakaudesta. Ehtymätön aihe siis.

Mutta yhden asian haluaisin heti oikaista. Parkkinen sortuu alkusanoissaan samaan mihin monet muut: hän löytää aiheesta hämmästyttävää ajankohtaisuutta! Tuntuu kummallisen tutulta, kun pitäjään alkaa virrata sadoittain kerjäläisiä. ”Mikään ei ole muuttunut”, Parkkinen huokaisee.

Eikö todellakaan? 150 vuoden takaisten nälkäkerjäläisten vertaaminen meidän aikamme maahanmuuttajiin, paremman elämän etsijöihin, ontuu jonkun verran. Silloin olivat vastassa luonnonvoimat, nyt ihmisten sodat. Silloin tultiin Pohjanmaalta rintamaille, nyt Syyriasta ja Irakista Europan porteille. Tämä meidän katajainen kansamme ei sentään kärsi suoranaista nälänhätää näinä yhteiskuntasopimuksen kriittisinä viikkoina.

Itse esitys sujui hyvin, laulettiin vakuuttavasti. Taisto Polven muhkea ääni pääsi rovastin roolissa oikeuksiin, ja Mirka Myrskyranta oli uljas ja lämmin hahmo ruustinnana. Inga Sulinin äitihahmon tuska kirpaisi tänne takapenkkiin saakka. Tosin näimme vain osan esityksestä, sillä ääni- ja valopojat muodostivat edessämme tehokkaan näkemäesteen. Liikunnalliseen ohjaukseen oli toisaalta niukasti mahdollisuuksia.

Itse tarina on yllättävänkin topeliaaninen. Kovia koetaan, mutta ihmiset ovat hyviä ja armeliaita. Loppu on, sanottakoon se vastaisille katsojille rohkaisuksi, autuaan onnellinen. Kaikesta selvitään! Karmeampaakin olisi tuosta voinut kokoon keittää.

Esitys kestää armollisesti runsaan tunnin, siinä ehditään kajautella monia tuttuja virsiä (miksi nykyvirsikirjan sanoilla?) ja muitakin veisuja. Äänitehosteita olisi voinut helposti viilata tarkemmiksi. Täällä käki kukkui maaliskuussa ja alkukesän riemulla visertelivät linnut vielä elokuussa (vierelläni istui vaimo, alan asiantuntija).

Kaikkiaan silti kunnioitettava saavutus, totesimme toisen vierustoverin Jouni Ovaskan kanssa, jaellen vain joitain dramaturgisia huomautuksia. Ehkä tämän lajimääritteeksi sopisi kansanvalistuksellinen kantaatti paremminkin kuin vaativa ooppera. Jukka Hovila ja Pentti Tynkkynen olivat sovittaneet omanlaisensa vuorolaulunomaisen kokonaisuuden. Kuoro lauloi täsmällisesti ja kuuluvasti.

Joimme kotona kirkkokahvit taas yhtä historiallis-musiikillista kokemusta rikkaampina, keskittyen merkittävään elokuvaan, Paikkaan auringossa.

6.3.2106