Puhemiehen tervehdyksestä: ”Avataan siis kielen lukot! Kieli kuuluu kaikille. Toisin kuin autot, tiet tai kengät kieli vain paranee käytössä.”
Oma superperjantai sinetöi pari pitkällistä prosessia jälleen menestykselliseen päätökseen.
Saimme Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelman valmiiksi ensi kesäksi Sastamalaan. Se on jälleen suuri huojennus, sillä meillä on muutoksia ohjelmavaliokunnassa ja minäkin keikun jo ylivuotisena puheenjohtajana. Mutta valmista tuli ja sillä hyvä. Ohjelma näyttää jälleen erinomaiselta, vaikka itse kehuisimme. Teemana on ”Lukkarin koulusta Tylypahkaan” eli koulun vaiheita ja merkityksiä tarkastelemme 150 vuotta ensimmäisen kouluasetuksen jälkeen.
Tietokirjailijoiden toimistossa nautimme kevyen lounaan kokouksen ohessa; sieltä marssin keskustan halki Suomalaiselle Klubille, missä jaettiin suomalaisen kirjoituskilpailun palkinnot kahdeksannen kerran. Puhemies Maria Lohela toimi suojelijana ja osoittautui, kuten tiesimmekin, hyväksi puhujaksi ja sitä paitsi lämpimäksi ja viehättäväksi naiseksi. Klubin puheenjohtaja Matti Viljanen avasi, Risto Lauriala soitti pianoa, Pekka Rapila selosti kilpailua ja minä paukutin palkintolautakunnan perustelut. Palkitut saivat kirjoja ja vähän rahaakin sekä kosolti itseluottamusta, jota heillä näytti olevan kyllä ennestäänkin.
Ensimmäisen palkinnon voittanut lukiolainen Helmi Korhonen Etelä-Tapiolan lukiosta kirjoitti ukkinsa Olivetti-kirjoituskoneesta ja sen merkityksestä sukupolvien yhdistäjänä, symbolina ja turvallisuuden tunteen tuottajana. Omassa puheenvuorossaan hän osoitti meille jälleen kerran, kuinka kypsiä ajattelijoita ja hyviä esiintyjiä aikamme lukiolaiset ovat. Voittanut essee julkaistaan kohtapuoliin Suomen Kuvalehdssä.
Kaikki palkitut sattuivat nyt tulemaan pääkaupunkiseudulta, taisi olla ensimmäinen kerta. Kirjoituksia tulee ympäri Suomen lukioista puolisentoista tuhatta, joten esiraadilla ja meillä loppuvalitsijoillakin riittää luettavaa. Kaikki luetaan ja arvioidaan nimettöminä, edes koulua ei tiedetä. Kohtaamisiin keskittynyt teema avasi aiheita ja otsikoita moniin suuntiin ja eri tasoille. Suomen kielen viljelyä erityisesti halutaan edistää. Kilpailun merkitys on noussut vuosi vuodelta, siitä on tullut näkyvä ponnahduslauta parhaille nuorille tyyliniekoille.
Puuttui enää hienon päivän päättäjäisillallinen, ja sellainen järjestyi Eliteen; olimme sopineet tapaavamme Kirsti Mäkisen ja Tuula Uusi-Hallilan kanssa tarkoituksena pohdiskella näitä ajankohtaisia asioita. Sain nauttia kahden monitietoisen huippudaamin ja kielen tuntijan seurasta, kun Marja oli pakannut luistimet ja uimapuvun laukkuun ja kadonnut Turkuun ilahduttamaan tyttärenlapsiaan. Liekitetty chateaubriand, ystävällinen palvelu ja ajattoman tyylikäs miljöö siivittivät vilkasta kulttuurikeskusteluamme.
Huomasimme vasta jälkeenpäin, että kaiken muun ohessa Kaupunginteatterin hieman yllättävä johtajavalinta jäi käsittelemättä. Pitäisiköhän olla mairiteltu siitä, että Hesari noteerasi Kari Arffmanin suurimmaksi ansioksi roolisuorituksen ”proffana” merkittävässä Katri Helena –musikaalissa, piruuttaan tietysti. Esitys potkaisi minut aikanani kirjoittamaan oman tulkintani tämän proffan aviollisista vaiheista, tunnetuin seurauksin.
Edessä on tyhjä, vapaa ja yksinäinen viikonloppu, jonka hiljentää sekin, että reväytin nivuseni juostessani päivällä kiinni kolmosen ratikan Eiran sairaalan pysäkille – olinpa siinä tohkeissani jäädä jäisessä risteyksessä jyräävän säiliöauton alle. Varokaa tämmöistä hölmöilyä, uusi ratikka tulee kyllä aikanaan.
26.2.2016