Muistettava päivä! Juhlimme Inhaa aamusta iltaan.
Olen kieltämättä tottunut kirjojeni herättämään kohinaan, useimmiten epäkirjalliseen. No nyt tuli räntää tupaan itse kirjasta, suorastaan kirjallisista keinoista.
Pari vuotta sitten herrat Nyberg ja Harkimo kuulustelivat minua televisiossa kuin siviilirikollista. Kun sain kutsun TV1:n Aamun kirjaan, kuvittelin puhuttavan toisessa äänilajissa. Niin tapahtuikin enimmän osan ohjelmasta. Kunnes Puttonen teki paljastuksen: kirjassani Intoilija on sivukaupalla suoraa Inhan tekstiä.
Niin totta vie onkin. Halusin romaanilla kunnioittaa Inhan elämää ja myös hänen omaa tekstiään. Niinpä upotin omaan kerrontaani hänen matkakuvauksiaan. Ne ovat lajissaan ylittämättömiä, todistajan omia autenttisia elämyksiä. Miksi niitä pitäisi ruveta ”parantelemaan”?
Kun matkat ovat Inhan keskeisintä elämäntyötä, ei niitä sovi kiertääkään. No pitäisikö suorat lainaukset jotenkin ilmentää? Siten että romaanin minä-kertoja I. K. Inha ilmoittaisi, että nyt siteeraan vanhaa teostani. Erinomainen tyylikeino vai mitä. Tärkein on kokonaisuus, kerronnan yhdenmukaisuus.
Romaanilla on kymmenkunta muutakin kertojaa, toiset keksittyjä, toiset omalla kirje- tai päiväkirjaäänellään. Mitä tavallisin kerronnan keino kautta maailmankirjallisuuden.
No tästä ei sen enempää. Aina sitä vanhakin konna yllättyy, mistä kohu milloinkin nousee. En ole seurannut some-keskustelua aiheesta, joten jatkakaa rauhassa. Parhaiten kommentoivat aina ne, jotka eivät ole kirjaa edes pidelleet kädessä saati lukeneet.
Me sen sijaan juhlimme Inhaa meillä bortshkeitolla miltei koko elossa olevan Nyström-kantaisen suvun voimin. Kaksitoista henkeä oli saapuvilla, lähinnä tätä Norhan eli Into Konradin Onni-veljen haaraa. Jaoin kaikille kirjat, riemukasta oli, shampanjaa kohoteltiin.
Sitten painelimme Valokuvataiteen museoon, jossa pidettiin lämminhenkinen tilaisuus päivälleen 150 vuotta täyttävän sankarin kunniaksi. Sain kertoa kirjastani, Inhasta väitellyt Kati Lintonen valaisi omaa taiteilijakuvaansa ja museon eläköitynyt tutkija Jukka Kukkonen päivitti seikkaperäisesti varsinaisen Inha-tutkimuksen nykyvaihetta. Paljon on vieläkin tehtävää, kuviakin kadoksissa. Viisaita puheita, ei mitään ylimääräistä kuohua tai kohinaa, tupa täpösen täynnä kiinnostuneita.
Aloitekin kuultiin: yliopistoon pitäisi hetimiten perustaa Valokuvataiteen professuuri! Miten vain lienee taloudellisten resurssien laita?
Leikattiin Inhan juhlakakkua, tutkailtiin kirjoja ja puheltiin valokuvista ja Inhan merkityksestä. Sitten marssittiin reippaasti sateessa Hietaniemen hautausmaalle laskemaan kynttilöitä, kukkia ja seppeleitä Into Konrad Inhan haudalle.
Hieno tilaisuus. Koko kohina ehti unohtua, ja hyvä niin. Inha elää kuvissaan ja kirjoissaan, toivottavasti myös minun kirjassani.
12.11.2015