Upea maanantaipäivä: siis silakkamarkkinoille reippaillen Kaivopuiston ympäri. Nautittiin lohisoppaa ja muikkuja vanhan purjealuksen kannella. Kansaa vilisti ilahduttavasti kojujen vaiheilla. Raikas tuuli puhalsi mereltä. Muutama silakkapönttö, pari nahkiaista ja saaristoleipä kotiintuomisina.

Ranskan tunnilla; sain helposti kiinni viimeviikkoisen poissaolon. Tahti toistaiseksi verkkaista, otetaan hiljalleen vauhtia, kaipa se siitä kiihtyy.

Roba on edelleen tiivis, arjen uskottava, henkilösuhteiltaan solmussa. Yksikin onnistuminen työssä teki hyvää, mutta loppu sitten karmaisi, odotettavissa kyllä. Vanha teema näissä on tuo alaisten kärkkäämpi tutkimusote verrattuna byrokraattiseen johtoon, joka yrittää estää ja haitata alaisten toimintaa.  Tiina Lymin naisjohtaja kuvattu äärimmäisen epäsympaattiseksi, mitähän siitä sanotaan. Kari  Hietalahti luo Arto Mäkelästä vakuuttavan hahmon. Timo Varpion kirjoittama sarja kuvaa miehiä, puolustaa miesten maailmaa, miesten käytänteitä. Kerrankin näin.

Helena Ruuska onnistuu hyvin Eeva Joenpellon hirmuhahmon kuvauksessa. Hän nostaa 1974-75 tekemästäni kirjailijahaastattelusta esiin seikkoja, jotka olen autuaasti unohtunut. Muistan vain Eevan suorapuheisen, reilun olemuksen. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia hänen kanssaan, kuten näköjään monella. Oli monia omituisia myrskyjä vesilaseissa. Lopulta kirjailija menetti melkein kaikki ystävänsä.

Huvittavasti heti alussa Johannes vain –romaanin kauppias vertautuu Eevan isään Emil Joenpeltoon. Takavuosina näin ei saanut kirjallisuutta tutkia (kun biografia oli pannassa), nyt totuuden voi jo luontevasti kirjoittaa. Ruuskalla on toki kriittinen järki koko ajan päässä.    

Kirjoja on messuilta kertynyt vaativa pino; sitä on ahmien alennettava.

5.10.2015