On aika uskomatonta, että siitäkin on jo 40 vuotta. Muistan kuin eilisen päivän, kuinka raahasin valtavaa Sillanpään pahvikuvaa Hämeenkyrön Museoon rekvisiitaksi. Kahvitusta järjesteltiin. Oli alkamassa F. E. Sillanpään Seuran perustamiskokous.
Museo tulikin täyteen väkeä. Vallitsi hivenen jännittynyt tunnelma. Me kuusi nuorta hurjapäätä (Huusari, Mikkonen, Ojala, Nykänen, Perkiömäki ja Rajala) olimme kutsuneet kokouksen koolle. Tuntui ettei ajatukseen suhtauduttu kovin laajasti eikä myötämielisesti. Olihan olemassa Museo- ja Kotiseutuyhdistys, eikö se nyt riittänyt? Miksi Sillanpäätä piti erikseen tässä nostella?
Jorma Mikkonen oli kesällä näytellyt nuorta Sillanpäätä Myllykolussa Töllinmäen tohtorin näytöksissä, jotka keräsivät noin 7000 katsojaa. Niinpä hänet valittiin kokouksen puheenjohtajaksi. Minä aloin raapustella pöytäkirjaa, olinhan kutsunkin paikallislehteen muotoillut.
Kokouksen avaajaksi ja pääpuhujaksi olimme kutsunut Arvo Poika Tuomisen Tampereelta. Hän oli syntyperäinen kyröläinen ja tunsi edelleen lukkarinrakkautta kotipitäjäänsä kohtaan. Poika veteli suuret linjat. Hän luonnehti Sillanpäätä ”kyisen pellon kyntäjäksi”, joka lähti ensimmäisten joukossa sisällissodan jälkeen kuromaan umpeen kansaan revähtänyttä kuilua. Se oli Hurskaan kurjuuden verekseltään rohkea pääteema, myös monien novellien ja myöhempien romaanien eräs teema.
Sen jälkeen Poika luetteli tehtäviä perustettavalle seuralle: piti levittää Sillanpään teoksia, elvyttää hänen ajatteluaan ja saada aikaan täydellinen elämäkerta. Näihin kohtiin tartuin halukkaasti (todiste yllä). Myös tuli kohentaa hämeenkyröläistä kulttuurielämää, mihin myös kiivaasti iskettiin.
Kun sitten tutkin lähemmin kirjailijamme vaiheita, törmäsin erään Lauri Lastun kirjoitukseen Kirjallisuuslehdessä (1932), jossa Sillanpään näkemys Hurskaassa kurjuudessa pantiin aivan matalaksi: kirjoittajan mukaan hän kuvasi punikit saamattomina hölmöinä ja puoli-idiootteina. Seikkaperäisen selvityksen jälkeen nimimerkin takaa paljastui Poika Tuomimen. SKP:n silloinen pääsihteeri.
Näin oli päivä tehnyt kierroksensa.
Seura perustettiin, Matti Huusari valittiin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi ja minä ryhdyin pontevasti sihteeriksi. Hommia rupesi kertymään. Poika Tuominen toi kokoukseen mukanaan Raimo Seppälän, joka kirjoitti näkyvän artikkelin Suomen Kuvalehteen: Sillanpäätä markkinoimaan! Media oli heti hyvin messissä, kun toimiin ryhdyttiin.
Minä toin puolestani autossa Helsingistä Saara Kuitusen, Taatan esikoisen, joka antoi suosiollisesti perustettavalle seuralle siunauksensa. Hänet ja Poika Tuominen kutsuttiin kunniajäseniksi, muita olivat FE:n kaverit Eino H. Liljeroos, Lauri Suoja, Yrjö Raevuori, Kalle Sorainen ja Kustaa Vilkuna. Papparat kutsuttiin sitten yhteiselle jouluaterialle, josta alkoi vähän laihempien joulukahvien pitkä katkeamaton perinne.
Kaikki tämä kulki filminauhana silmieni ohi, kun päivälleen 40 vuotta myöhemmin mestarin syntymäpäivänä 16.9. tänä vuonna kokoonnuimme – tällä kertaa Koskilinnaan. Väkeä tuli nytkin runsaasti, kohotettiin maljat Katariina Pylsyn valmistamaa Myllykolun omenaviiniä, Matti valittiin taas kokouksen puheenjohtajaksi, muisteltiin menneitä ja suuntailtiin vahvasti eteenpäin – kohti Sillanpää-oopperaa! Mutta se on jo ihan oman messunsa arvoinen asia, siitä vähän myöhemmin, kun asia vähän kypsyy.
17.9.2015