Ajoin Helsinkiin ja poikkesinkin Nurmijärvellä Taaborinvuorelle. Halusin nähdä millaisen katoksen ovat sinne pystyttäneet. Ei se hullumpi ole, korkea purje, tilaa on honkanummella siellä. Järeät pylväät vähän tunnelmaa häiritsevät, mutta ne on kuulemma nopeat purkaa heti esitysten jälkeen.

Tuli lisää mietittävää. Kuinka ratkaisemme Myllykolun tilanteen? Istuimme tiistaina sen ja muiden asioiden tiimoilta kunnanjohtaja Aleniuksen huoneessa, Vilja, Jussi ja mä. Vallitsi kohtalaisen toiveikas tunnelma.

Nummisuutareitakin katselin Taaborilla puoliaikaan asti. En oikein innostu tästä tyylilajista, jossa pääasiana on kova vauhti ja hösellys, kaikenlaiset temput ja tonttuilut viinaputelin varjossa. Tekstiä rajusti karsittu, parhaita repliikkejä poistettu. Tekisi mieli sanoa ohjaaja Kahiluodolle kuten Salmelainen aikoinaan Veikko Sinisalolle, joka harjoitteli Kivi-runoiltaansa:

”Anna nyt joku arvo tolle Aleksis Kivellekin, älä itteäs siinä niin hirveästi esillä pidä!”

Keinahdin Sepänkadulle ja herkistyinkin katselemaan tallennetta Katrin konsertista Kaustiselta vuodelta 1996. Miten hyvin sen muistan. Silloin Katri oli parhaimmillaan ja kirkkaimmillaan, mikä näkyi vieläkin hyvin. Olin iloinen siitä etnotempauksesta, puhtaista kansanlauluista ikuisten iskelmien sijaan. Esa Nieminen taiten sovitti, ja mikä bändi taustalla: superpelimannit Sibelius-akatemiasta, Maria Kalaniemi, Kimmo Pohjonen ja muita. Ei vähä mitään ja jälki sen mukaista. Oikein tuppasi liikutuksen laine paidan alle, se oli laulajan paras konsertti ja meidänkin onnellisinta aikaamme.

Mitä tapahtuu seuraavana päivänä, keskiviikkona! Voi ihmeiden päivää.

Ensinnä tuli viestejä: Hesarissa on Veli-Pekka Leppäsen hieno arvio Sillanpää-kirjasta! Aivan yllättäen, ei puhunut mies mitään kun teki synttärihaastatteluani, että aikoo kirjoittaakin kirjasta. Hyvin referoi ja painotti oikeita asioita. Tämä harvinaista! Kuten Kirsti kommentoi: hienoa että asialla oli aiheeseen kunnolla perehtynyt toimittaja eikä mikään reviiriään vartioiva kirjallisuudentutkija.

Oli tippunut luukusta ilmoitus kirjapaketista. Sehän ei voinut olla muu kuin lämpimäiset Minervalta. Siinä se nyt on, nämä vuoden blogipohjat ensi kerran kansien välissä: Nuoruuden neljäs näytös. Mietteliäämpi ja syvällisempi voisi olla, mutta hyvä avaus kumminkin. Olen sentään jalostanut tekstejäni. Selaan vähän hämmentyneenä.

Sitten jo helteessä Eiran rantaan Birgittaan, missä STT:n virkeä tyttö Anne Salomäki teki myös synttärijuttua. Kohta olen jauhanut itseni aivan tyhjiin, jotain tuoreempaa silti yritin.

Mutta hei ei päivä tähänkään pääty: hain Inha-kirjan vedokset Södikalta Korkeavuoren laelta. Jo kolmas kirja samana päivänä saapuu luokseni! Siinä koko trio, näitä ällistelen.

Olikin hyvä syy sonnustautua Otavan pihajuhlaan kirjasyksyä avaamaan tavallista juhlavammassa mielenvireessä. Moni oli huomannut varsinkin Leppäsen ansiokkaan jutun Hesarista. Hyviä keskusteluja kävin, monia tuttuja kohtasin, aurinko hellitti, pintaa porotti, sisällä sydämessä läikähteli. Ihmettelin olenko se todella minä, kaiken jälkeen.

Toimittaja kysyi päivällä, mitä se onni oikein on, jota julkaistun päiväkirjani takakannen mukaan tavoittelen. Nyt voisin vastata: tämmöisen päivän muotoinen se varmaan on!

19.8.2015