Kaksi peräkkäistä sadenäytäntöä koettelee hermoja. Myllykolun joukkue kesti ne hyvällä huumorilla.

Voisi pian sanoa kuten Juha Hurme oman näytäntönsä edellä Ellivuoren rannassa: – Tähän liittyy nyt epävarmuustekijä. Tähän saakka on totuttu näyttelemään sateessa, saa nähdä kuinka tämä nyt aurinkoisella säällä toimii.

Olikin perjantaina lämmin kesäpäivä, yleisöä saman verran kuin meillä edellisillan rankkasateessa. Hurmeen Maiju Lassila -sarja on edennyt kolmeen pienoisnäytelmään, jotka kantavat yhteisnimeä Mestari Nyke. Kolmesta kertomuksesta koostuva kokonaisuus keskittyy lasten näkökulmaan, mutta aikuisten maailmaan.

Ehdottomasti hurjin oli viimeinen, Manasse Jäppinen. Siinä Hurmeen hyväntuulinen groteski tyyli puree täysillä. Kansanvalistusaate vietiin äärimmäiseen absurdiin. Kiven lukkarin koulu on tämän rinnalla herranenkelien oppilaitos.

Nuoret esittäjät heittäytyvät hervottomasti äkkivääriin käänteisiin. Hölmöily ylittää korkealta normaalin järjenkäytön. Lassilalla on osansa tähän satiiriseen kohellukseen, mutta tuntui, että Hurmeen joukko lisää höyryä kolmanteen potenssiin. Jos tällaista kestätte: suositeltavia kokemuksia eikä liian pitkiä!

Nautimme ensin lounasta ravintola Sagassa uusitun Vuorihotellin siivessä. Korkeintaan kaksi mansikkaa. Keitto liian paksua ja jäähtynyttä, possu mautonta. Mutta hyvä kun on yritystä, ja pääasia että vanha kunnon Ellivuori kuitenkin toimii. Hienot tilat siellä olisi elvyttää vaikka mitä. Mutta mistä asiakkaat?

Ajelimme sitten Pukstaaviin viemään Sillanpään Seuran historiikkeja myyntiin. Vilkaisimme näyttelyitä, Rudolf Koivun maailma hienosti esillä. Kannattaa viedä lapset ihmettelemään, tämä oli minunkin satumaailmaani. Mutta kirjan esittely museossa on vähän pulmallista. Mitä vielä voisi keksiä? Pukstaaville toivottaisin kaikkea hyvää, mutta arveluttavan hiljaista siellä taitaa kesäkausinakin olla.

Tarkistin vielä, että kunniakas Tyrvään Kirjakauppa pitää perinteistään kiinni. Aivan oikein, kirjakellari on edelleen olemassa, vaikka entisten aikojen kaltaisia löytöjä tuskin enää voi tehdä. Vanhaa kirjaa kumminkin löytyy ja paljon uudempaa. Oma Sillanpääni on ylhäällä uutuuksien pöydällä hyvin esillä, kiitos siitäkin.

Tällainen oli kierroksemme Sastamalan arvokkaissa maisemissa. Sinne kannattaa matkailla, tarjonta hiljaista mutta tasokasta. Hurmeen hurjastelut ehdottomasti näkemisen arvoisia. Siellä Juha varpaitaan vilvoittelee vapaana miehenä Suomen suvessa, kadehdittava kulttuurikulkuri, täysin pidäkkeetön teatteriryhmyri.

Kiitin häntä vielä Vanhan kirjallisuuden päivien avajaissaarnasta, joka ryöppysi laajoin kaarin maailman synnystä nykypäivään. Puhuja oli itsekin tyytyväinen, ettei puheensa osunut liiaksi päällekkäin Uotisen intohimomanausten kanssa. Yhtä hienoja, erilaisia.

Uotisen intohimo näkyy jatkuvan Seinäjoella. Tanssii hyvin, laulaa liian matalalta. Tangomarkkinoissa on jotain yliampuvan juhlavaa, pompöösiä, liian itsetietoista. Ei tango nyt niin suuri juttu ole kuin siellä tahdotaan meuhkata. Tuomariston puheet aivan keitetystä lampaanpäästä: kaikki kehutaan ylimaallisiksi.

Illalla tuli varomattomasti katsotuksi jännäri Yö ilman armoa, ehkä Brandon takia. Kulttielokuva kuulemma, mutta todella huono, jätti ikävänä maun. Loppui raa’asti, jäi sitä paitsi kesken. Pekka Eronen, johon yleensä voi luottaa, tohti tätä kolmin tähdin suositella. Loppu sentään hänellekin ”jonkun sortin pettymys”. Totisesti.

10.7.2015