Ohjaaja Vilma Talakin oli karonkassa ilmeisen tyytyväinen yhteistyöhömme.
Hieman oli kerättävä keskitysvoimia, kun kiidin Sastamalasta Myllykoluun. Muistanko edes vuorosanat? Näytelmämme Elämän autuus lähestyi ensi-iltakastettaan.
Kaste siitä kirjaimellisesti tulikin. Kaikki alkoi oikein hyvin. Kahvilatoon kerääntyi arvokasta kutsuvierasjoukkoa, kaukaisiakin tulijoita. Heille selostelin mitä kohta tuleman pitää, varsinkin yritin valottaa näytelmän kirjallista pohjaa, yhteyttä Sillanpään suvensuloiseen esikoiseen Elämä ja aurinko, jonka ilmestymisestä tulee ensi vuonna kuluneeksi 100 vuotta.
Vilja ja muut toimekkaat tarjoilivat pieniä sahtilasillisia ja piirakoita. Ihmeelliset naisemme Marja Lepola, Katariina Pylsy ja Leena Majavesi olivat kädenkäänteessä (yötä myöten) loihtineet tilat ja tarjoilun kuntoon, kun tämmöiset ”pikkuseikat” meiltä miehiltä tuppaavat unohtumaan viime tippaan.
Samoin onnistuin junailemaan maksupäätteen konttoriliikkeestä lippuluukulle aivan viime minuuteilla perjantaina. Huomattavan mutkallista byrokratiaa siihenkin liittyi pankin suunnalla. Ei aina osaa arvata, mihin kaikkeen sitoutuu, kun oma seura järjestää jotakin suurisuuntaista. Marja on kiltisti puolestaan sitoutunut hoitelemaan lipunmyyntiä edelleen avustajiensa kanssa.
Mutta asiaan. Näytelmän esitys alkoi vauhdikkaasti, Jere oli heti vedossa ja keräsi ensimmäiset väliaplodit kahden minuutin päässä aloituksesta. Sää tyyni, lämminkin, mutta tummia pilviä aaltoili taivahalla. Eikä syyttä. Noin puolen tunnin kohdalla alkoi tippua, ja sitten sade vain yltyi. Näitä kesäteatterin ikuisia riemuja.
Kokenut 150-päinen yleisö oli varustautunut tietysti asian mukaisella tavalla, sillä tässä perinteisessä ulkoilmateatterissa ei ole nykyisin niin tärkeää sadekatosta. Kyllähän sateen aina kestää, ja kesä kuivaa minkä kasteleekin, mutta ropina vie repliikit. Sitä itsekseni surin kuusen alla odotellessani vuoroani astella näyttämölle.
Sade sitten hiljenikin ja taukosi välillä toisella puoliskolla, kunnes yltyi taas. Ystävällisesti aurinko sentään kultasi loppukiitokset. Ihmeen hyvin esitys pysyi koossa ja vauhdissa, vaikka pakosta tunnelma loppua kohti vähän latistui. Silti me pärjättiin. Ei lannistuta, tästä näytännöt vain kohenevat.
Olisiko sitä sadekatosta harkittava? Se ei vain tunnu sopivan aitoon sillanpääläisen luonnonnäyttämöön. Se hallitsisi liikaa tätä herkkää pienoismaisemaa? Uljaampaa on altistua luonnon tapahtumille kuten ihmiset Sillanpään teoksissa. Vai onko sittenkin antauduttava trendeille?
Esityksen tason ja taidot jätän toisten arvioitaviksi. Ei tämä ainakaan kylmäksi jätä. Liiankin repäisevänä pitivät kuulemma jotkut. Mutta oli myös intomielisiä ylistäjiä. Mielpiteet taitavat jakautua tavallistakin jyrkemmin. Ainakaan emme tee nyt tyynen levollista sillanpääläistä epiikkaa, mitä monesti ennen on hyvällä menestyksellä koeteltu.
Jotkut ovat ilmaisseet, että Myllykoluun on aina mukava tulla, kun siellä esitetään ihmiselämän kärsimyksiä niin vaikuttavasti, että oma elämä alkaa tuntua ihan mukiin menevältä. Hurskaassa kurjuudessa toistakymmentä vuotta sitten kaikkien henkilöiden elämä meni päin helvettiä. Nyt on virityksemme tyystin toinen. Tämä on eroottinen komedia tanssillisin ja musiikillisin tehostein. Tulkaa vaikka itse todistamaan.
Karonkka Maisemakahvilassa oli vaivaa nähden järjestetty ja tunnelma katossa, kuten usein sillloin kun vastukset on voitettu ja vaatteet vaihdettu ja pantu toiset kuivumaan. Pidin puheen, missä kehuin itseämme. Me ollaan hyviä kaikki! Miten tyydyttynyt olikaan mieleni, kun sitten suviyön himmenevässä valossa astelin hiljalleen kylätietä kotiin. Se on nyt tehty, eikä mitään syytä hävetä, iloita vain.
28.6.2015