Veijo Meri sanoi joskus, että teatteri-ihmiset soittavat kirjailijalle yleensä joko jouluna tai pääsiäisenä tai kun kirjailija on häissä tai hautajaisissa. Tyylilleen uskollisena Meri lähetti meille uutisen kuolemastaan keskellä juhannusta.
Hän oli niitä kirjailijoita, jota tuli seuratuksi teos teokselta. Muistan yhä kohtia vähän kummallisesta esikoiskokoelmasta Ettei maa viheriöisi (1954). Kuinka siinä kuvattiin maantie niin kuin joku taivaankappale. Manillaköydestä (1957) tuli varhain kulttikirja, se vähän häiritsi lukemista. Se analysoitiin niin perusteellisesti. Samoin tv-elokuva työntyy mielessä tungetellen kirkkaan tekstin eteen.
Kun Peiliin piirretty nainen ilmestyi 1963, olin juuri aloittanut suomen ja kirjallisuuden opinnot. Meri sai samana syksynä Sillanpää-palkinnon, mestari täytti 75, vastaanotto oli Ilvestiellä. Saara kertoi, että kun palkinto piti luovuttaa, Merta ei tahdottu löytää mistään. Pieni mies oli hukkunut juhlayleisön selkien taakse. Taata keräsi kaiken huomion, Veijo pujotteli ujona joukon seassa.
Luin romaania nyt uudelleen alusta. Ihmeen tutulta se edelleen tuntuu. Siinä puretaan ja tehdään lastia kulmakaupassa, pikkutarkasti kuvattuna. Tuntuu ihan tarkoituksettomalta kohtaukselta kuten Merellä usein, kunnes kuva alkaa hahmottua. Mikä jäi mieleen? Se kadulla seisova nainen, joka ”piti jalkojaan tuolla tavalla, kai sillä on siihen syynsä, se kai tuuletti”.
Kirjailijan vanhuus on kamala, Meri totesi jossakin esseessä. Vaikenemista kesti tämän vuosituhannen ajan. Nyt kirjailija on päässyt lepoon, mutta teokset elävät ja herättävät edelleen levotonta värinää lukijoissaan. Tuskin kuitenkaan luen Peiliin piirrettyä naista enää kokonaan.
Juhannus meni aika hiljaisesti, Tuulikki laulatti meitä haitarinsa säestyksellä ja läpi kastunut kokko sentään saatiin miesvoimin syttymään. Hajoten ja harotellen se paloi loppuun. Jotenkin se symboloi tätä märkää juhannusta, joka taas olla juhlavoi väärällä paikalla. Ilomielin olisin viettänyt oikeata Jussia huomenna ja ylihuomenna, mutta yhteisön paine voitti. Sitä paitsi tulevina päivinä on jo uusia menoja. Hetken huokaus on paikallaan.
Kun vettä roimii, sitä sahtiakin tulee kaadelluksi turhan reippaasti. Seurauksena hiljainen turtumus. Mieli ei lähde lentoon kuten joskus nuorempana. Sauna sentään lämpeni, kolmet muhkeat ateriat nautittiin, kymmenpäinen seurue löysi huvinsa, vaikka isäntää vähän väsytti. Kiihkeä alkuvuosi vaatii veronsa?
Olihan käytävä harjoituksissakin sunnuntaina, aika laiskaa ja laahailevaa meininkiä, mutta me parannetaan alkavalla viikolla. Risto Ojanen tuli tarkistamaan Elisan kanssa mitä Myllykolussa nyt meinataan. Mitä mietti teatteritieteen tohtori ja Porin Teatterin ex-johtaja siellä katsomossa kökötellessään? Ehkä perästä kuuluu. Mä en ainakaan ollut vedossa, tunnustettakoon. Mutta mä nousen vielä!
Vuoden käännekohta on joka tapauksessa taas eletty, aina aamulla rantaan kulkiessani ja palaneen kokon savuavaa tuhkaa silmätessäni tajuan päivien taas pitenevän ja syksyn lähenevän. Elämänkin joskus päättyvän.
22.6.2015
PS Marja väittää, että oli oikein hauska juhannus ja lapset ja nuoret nautti kokosta ja tunnelmasta, mikä oli todistettava. Minäkin kuulemma innoissani hihkuin, hm.