Mikä symmetria päivämäärässä.

Matti Klingen muistelmia ei voi lukea maalla eikä matkoilla, sen vuoksi kirja vähän keskeytyi. Se on luettava arvokkaasti kirjoituspöydän ääressä. (Saman neuvon annoin niille, jotka valittivat Unio Mystican kokoa ja painavuutta.) Jatkan nautinnollista lehteilyä ja kuvien katselemista. Tekijä painottaa omaa ja poikansa kuvaharrastusta, joka kantaa kaunista satoa kirjassa. Sattuikin että tulin juuri lukeneeksi yhden osan Proustia matkalla, siinähän on niin ilmiselvä taustakuvio Klingen ”löytämisille” (hän ei tyydy kadonnutta etsimään). Jo Klingen tapa viljellä merkitseviä lainausmerkkejä on Proustilta tuttu, tietysti myös perheen ja suvun vahva läsnäolo.

Kun vertaan taas Jaan Krossin muistelmiin, niin kovin eri tavoin kansat ja historia kahta intellektuellia kohtelevat. Mikä olisikaan Kross, jos hän olisi elänyt Klingen silkosileän ja myötätuulen saatteleman elämän. Molemmilla oli onnellinen lapsuus sivistyneessä perheessä, intoa opiskeluun, tajua historiasta ja taitoa havaintoihin, mutta siihen yhteydet päättyvät. Ehkä juuri kovat koettelemukset ja kansan kärsimykset kasvattivat Krossista sen taiteilijan, joka hänestä sitten karaistui.

Olen kahlannut kahden viikon Hesarit, ja tuntuu kuin se olisi käynyt kevyemmin ja rivakammin kuin ison lehden aikoina. Olisiko uudistus sanomaa keventänyt? Havaitsin että Vesa Sirén oli vertaillut Krossia ja Oksasta samana viikonloppuna kuin minäkin siellä etelän villassa. Vesa keskittyi pahuuden juuriin, kun minä kiinnitin huomion (viime sunnuntaina) tyylin, sävyn ja huumorin kysymyksiin. Kross kulkee tässä edelleen seurana kuin myös Klinge.

Jotta tulisi oikein kotoinen olo matkan jälkeen, piipahdin Mika Waltari -seurassa kuulemassa vanhan koulukaverin Eino Leinon esitystä Mikan ja Saima Harmajan suhteista ja muustakin. Eikka on julkaissut kiintoisan kirjan Kirjailijoiden Helsinki, jonka hankin omistuksin. Päivi Istala paahtoi lisää Harmajaa kehiin, juhlavuosi kun on alullaan. Aamulla hän kertoi tv:ssä Veijalaiselle, että ei uskaltanut tanssia nuorena Johnny Liebkindin kanssa. Siinä olisi Johnnyn hymyhuulet hyytyneet, kun Päivi oikein olisi päässyt vauhtiin. Hauska on käydä Waltarin ystävien pakeilla ja marssia sitten loskaillan halki Töölöstä kotiin.

Norssien päivä, voi sanoa: meitä oli kolmekin elävää klassikkoa Töölön kirjastossa, Eikka puhui yhdestä entisestä ja minä päivällä luin toisen muistelmia. Kutsu on jo tullut meidän ja rinnakkaisluokkien riemujuhlaan toukokuussa: saimme valkolakin 50 vuotta sitten!