Hola, vilkas viikko takana.

Nuorena halveksin minäkin etelän turismia ja keihäsmatkoja, jotka ovat jo menneisyyttä. Nyt näen tällaisessa aurinkolomassa paljon onnellisia puolia. Kaikenlaista kuntoilevaa askarta voi löytää, eikä muista matkalaisista tarvitse olla riippuvainen.

Ehkä elämäämme täällä komistaa erityisesti tämä palatsinomainen Villa Cortés, jota emme lakkaa ihastelemasta. Valtaisan avarat linnamaiset tilat, korkeat hallit ja huoneet, loputtomiin oleskelutiloja, ravintoloita, baareja, allastilaa, meren rantaa, kylpylää ja ties mitä. Tuntuu kuin suunnittelija olisi tyhjentänyt kaikki ideansa, millä tavoin aikamme turistikansaa voisi ilahduttaa ja hemmotella. Kaiken kruunaa peräti virikkeellinen historiallisuus raskasta barokkikalustoa ja kookkaita taulujäljennöksiä myöten. Väritys hillityn murrettua, hienostuneen hämärää. Luulimme että tämä on ikivanha ruhtinassuvun residenssi, mutta ällistyimme kun luimme että komeus on rakennettu entisen tylsän näköisen hotellin paikalle vuonna 2002! Onpa arkkitehti kerrankin saanut toteuttaa itseään. Ihmeellinen innovaatio kaikkineen.

Marja tämän tilasi, eikä hintakaan ollut päätä huimaava, joten suosittelemme.

Olemme kiipeilleet Montana Chayofitan rinteillä, mistä avautuu uljaita näkymiä toisiin vuoriin, rannoille ja poukamiin. Eniten huvitti valtava, kaiketi ökyhuvila tai antiikin tapainen kylpykeskus korkealla rinteessä. Se oli rakennettu hyvään alkuun, mutta jäänyt kesken, rahat kai loppuivat. Siellä se möllöttää ja vahtii autiona haukan tavoin Vistasin hiekkarantaa.

Rantaviivaa on juostu ja meren syliin heittäydytty, käyty markkinoilla ja jopa suomalaiskapakassa tanssimassa, lisää flamencoa katsomassa ja kuulemassa ja ties mitä. Tänään tutkimme katamaraanilla delfiinejä ja uimme ja nautimme lounasta pysähdyspaikalla. Puhelimme brittipariskunnan kanssa, joka jyrkästi torjui aloitukseni ”Your Prime Minister had a speech…” ”He’s not our Prime Minister!” Lupasivat muitta mutkitta äänestää NO jos referendum EU:sta kerran toteutetaan. Aitoa brittiläistä politiikan intohimoa heissä.

Olen saanut rauhan lukea jopa Proustin Kadonnutta aikaa, jonka etsiskely on kotona tupannut jäämään kiinni koukeroisiin lauseisiinsa. Täällä ne jotenkin avautuvat paremmin ja tuottavat tyyntä nautintoa. Marjalla on vilvoituksenaan Ulla-Lena Lundbergin Is.

Mutta tärkeintä ja tyypillisintä: lähtiessä luulin jo jättäneeni seuraavan kirjani sisään, mutta täällä alitajunta on ponnautellut siihen paljonkin uutta ja tarkistettavaa. Etäisyys tarkentaa muistoja ja nostaa uusia pintaan. Siispä aamutunnit intensiivistä tekstin läpikäymistä ennen kuin myönnän lopuksi päivää itselleni vapaata. Vielä viimeinen luku jäljellä.