Jäimme Helsinkiin pääsiäiseksi. Oli harmaata ja koleaa ja muutenkin… tulihan juuri matkusteltua. Täällä en ole näitä pyhiä viettänyt vuosikymmeniin.
Ajatus oli, että nyt näkisimme kerrankin sen Via crucis -kulkueen samalla. Näkemättä kuitenkin jäi. Syitä oli muutamia. Satoi. Ainahan säätä voi syyttää. Tuli mieleen muutakin.
Markku Envallin kirjassa Nasaretin miehen pitkä marssi (1985) on hyviä esimerkkejä myöhempien kirjailijoiden yrityksistä soveltaa evankeliumien kärsimystarinaa uuteen kuosiin. Käy ilmi, että evankelistojen tiivistä ja terävää kuvausta on vaikea parantaa tai edes täydentää.
Vain aniharvat ja parhaat ovat tehtävässä edes kohtuullisesti onnistuneet. Meillä T. Vaaskivi ja Mika Waltari kuuluvat valittuihin. Heidänkin romaaneistaan Envall löytää kritikoitavaa. Yleensä kirjailijat ovat kuvitelmillaan ja jaarittelullaan vesittäneet evankeliumien kirkkaan sanoman.
Kirkollinen draama voi olla rituaalinen tai yrittää uutta tulkintaa. Alkuperäistä on näytelmän keinoin kuitenkin mahdotonta ylittää. Voidaan jäljitellä ja muodostella, sovitella eri aikakausien tarpeiden mukaan. Oberammergaun rituaalista ja pyhimysriiteistä lähtien on varmasti kokeiltu kaikki mahdolliset muunnelmat.
Tässä oli varoitusmerkki myös Via crucis -yritykselle. Luimme että Veli-Pekka Hänninen on kirjoittanut kertomuksen nykyaikaan, viihde- ja liikemaailmaan. Jeesusta esittää huppupäinen tumma näyttelijä. Juudas on kova bisneshuijari. Tuntuiko omaperäiseltä?
Tumma Jeesus ei enää osoita mielikuvitusta. Samaa on kokeiltu Mannerheimin, Antti Rokan ja jopa Paavolaisen kohdalla (Avoimet Ovet). Envall osoittaa, kuinka Jeesuksesta poistettiin läntisessä taiteessa juutalaisuuden tunnusmerkit. Ne halutaan nyt korvata vaihtuvilla tunnuksilla. Ihminen on kaikkialla sama, vaikka uskonnot muuntuvat.
Näin vaalien alla sopii muistuttaa siitäkin paradoksista, että eurooppalaisen moraalimme kulmakivi Jeesus halveksi kaikkea, mihin materialistinen todellisuutemme täällä nojaa: työtä, omaisuutta ja perhettä. Näitä edistämään vaaliuurnille heti pääsiäisestä päästyä!
Ikävä kyllä tämä katunäytelmän komeus jäi nyt sitten kokematta. Olikohan menetys kovinkaan suuri. Tyydyimme ilomielin alkuperäiseen. Siinä on ulottovuuksia riittämiin, ihan semmoisenaan. Suvi Ahola kertoo (HS pitkäperjantaina) kuinka Luukkaan lakoninen passio synnyttää kuorossa laulettuna jopa järkyttäviä ajankohtaan osuvia assosiaatioita.
Tästä juuri on kysymys. Vastaanottajan omasta oivalluksesta. Kaikkea ei tarvitse tarjoilla valmiiksi soviteltuna: katsokaa kuinka modernia! Ihminen ymmärtää vähemmälläkin.
Siispä kuuntelimme Johannespassiota radiosta kaikessa rauhassa emmekä työntyneet pimenevälle kadulle karnevalisoimaan kokemustamme. Envallin aktivoimana kaivoin hyllystä T. Vaaskiven vanhan keskenjääneen Jeesus-romaanin Pyhä kevät (1943). Mikä kuvien hehku, mikä tietomäärä! Siinä katkesi varhain nerokas, huiman uuttera kirjailija. Meillä oli täällä oma via crucis.
Se täydentyi, kun näimme lankalauantaina puolalaisen Oscar-palkitun elokuvan Ida. Mikä voisi sopia paremmin pääsiäiseen. Ida jatkaa tavallaan Miekkailijan teemaa: sama aikakausi, vastaavanlainen miljöö ja poliittinen todellisuus. Silti erilaisia elokuvia. Idan vakavan harkitut mustavalkoiset kuvat, ahdistunut etsintä riipaisevat, mutta eivät tuota samaa vapauttavaa katharsista kuin Miekkailija. Jännite on matalampi, vaisumpi, samalla hyvin todellinen. Nuoren nunnan via crucis sisältää sekä uskonnollisen että poliittisen allegorian. Isoista asioista kerrotaan pienesti ja karusti.
Hiljainen ja harmaa pääsiäinen. Räntää sataa, eikä tanssi aurinko taivaan rannassa. Ylösnousemukseen on silti uskottava. Pian alkaa lampaan valmistus, läheisiä tulossa aterialle. Ei meiltä mitään puutu.
Pääsiäisaamuna 2015