Kävinpä Jyväskylän kirjamessuilla, aikoja sitten ne valittiin ainoaksi markkina-areenaksi mihin menen – lähinnä siksi, että sieltä lähimailtahan koko kirjan tarina aikanaan alkoi.
Tässä uudehkossa Paviljongissa en ole ennen käynyt, enpä muutenkaan muissa messuissa kuin Helsingissä ja Turussa. Vaikutti aika väljältä touhulta, mutta kun tuli esiintymisen vuoro Aale Tynnin lavalla, väkeä tiivistyi vankka joukko seisomaan jopa enemmän kuin istumaan. Kansanedustaja Eila Tiainen hyvin ja asiallisesti haastatteli. Vaihteeksi mukava keskustella oikean lukijan kanssa, näitä nurkan takaa huutelijoita on muuten riittänyt. Keski-Suomen radioonkin Arvo Vuorelalle joitakin repliikkejä heittelin. Näkyi tuttuja: Anto Leikola ja Jukka Ammondt sekä vanha ruodiskaveri Timo Haukilahti. Signeerausjono aika tavanomainen, ei mitään rynnäkköä. Eikä näkynyt kanamunia tai kermakakkua, joista Marja vähän varoitteli.
Tein pari kirjahankintaa (Lassilaa, Paavolaista), joten hukkaan ei mennyt keikka. Vihlovan kirkas kevättalven aurinko saatteli kotimatkaa. Radiosta tuli matkan ratoksi hauska Gogoliin perustuva kuunnelma.
Täällä illan hiljaisuudessa jouduin miettimään julkista häpeäpaalua, johon minut on ripustettu. Matkalla satutti silmää ihan tosissaan Ilta-Sanomien typerä lööppi, jossa minun väitetään ”nolaavan rakkaitani”. Kun tämä ei pidä vähääkään paikkaansa; olen kirjoittanut kiihkeän ja rakkaudentäyteisen kirjan ensimmäisestä vaimostani (16 vuotta sitten) ja nyt kunnioittavan ja hienotunteisen kuvauksen toisesta avioliitostamme. Siinä nolaamiset. Itse pidän niitä kunnianosoituksina.
Mutta ilmeisesti on niin kuin messujen keskustelussakin totesin: anglosaksisessa maailmassa aivan yleinen genre (kuinka paljon kirjoja Marilyn Monroesta tai prinsessa Dianasta) on meidän pienissä oloissamme jotenkin erityisen kuohuttava. Vaikka fiktion ja viihteen puolella räävittäisiin kuinka härskejä juttuja, täällä puolidokumentin välimaastossa hienovireisiäkin kuvauksia vahditaan vimmaisen tekopyhällä moraaliasteikolla. Tälle ei nyt mitään mahda, mutta siellä lööppitehtaalla voitaisiin kyllä vähän miettiä millaisilla väitteillä lähdetään maanlaajuisiin leimajaisiin.
Sitten jotkut loistavat kansanajattelijat tuossa uskovat ilmeisen tosissaan, että teen mitä tahansa ”päästäkseni lööppiin virnuilemaan” – juuri näin. Tälle itseään ruokkivalle mekanismille ei voi mitään. Kirjojen vastaanottoa ohjataan tällaisessa tapauksessa iltapäivälehtien diktatorisesta arvostelutoimistosta. Täydestä menee niihin, joilla ei ole mitään halua eikä tottumusta kirjojen arviointiin. Kun siellä tieteen puolella jokin aika sitten puhuttiin paljon reseptioestetiikasta eli vastaanoton tutkimuksesta, sitä voisi nyt reivata modernimpaan suuntaan: nyt pitäisi jo tutkia kirjan vastaanottoa ennen sen ilmestymistä. Aineistoa ainakin alkaa olla.