Olihan ruhtinaallinen tv-ilta, päällekkäin kaksi brittien suurta manifestia: Proms-finaali ja Downton Abbey. Konsertissa nationalismi vyöryy yli äyräiden ilman mitään näkyvää vahinkoa, ihmiset aidosti innoissaan. Paikan päällä elämys on varmasti mahtava, olen ollut vain jossakin festivaalin alkukonsertissa piippuhyllyllä. Royal Albert Hall on elämys sinänsä.

Sakari Oramo selvisi loistavasti tehtävästään, joka vaati musiikin johtamisen lisäksi show-miehen luontaista säteilyä. Sitä näkyi riittävän. Meillä olisi reserviäkin tarjota – Salonen, Saraste, Lintu, Vänskä, Rouvali – mutta Oramo taisi olla näistä ekstrovertein ja hyväntuulisin. Suomi sai good williä muutamia tonneja.

Downton Abbey on kehuttu niin moneen kertaan, ettei siitä enää ole uutta sanottavaa. Paitsi että miksi joissakin maissa osataan ja toisissa ei. Tanskalainen tv-elokuva taidemaalari Krøyerin vaimon Marien elämästä oli taas esimerkki laatutyöstä, jollaiseen meidän arkiahdistunut tv-tuotanto ei valitettavasti yritäkään yltää.

Vaan olipa kiinnostava keskustelu vakoiluelokuvista Kultakuumeessa loppiaisen aattona, kiitos Tuomas Karemolle siitä, että kutsui näin tietävät konkarit studioon kuin Matti Salon ja Kaarle Stewenin. Näiden pitäisi keskustella elokuvista joka viikko jollakin kanavalla, varsinkin nyt kun Petteri on joukosta poissa. Pitkän linjan tietämystä ei liene liiaksi.

Kun Matti sanoi, että le Carrén kirjasta tehty Mies kylmästä ei nyt mahtunut käsittelyyn, ohjelmaahan voisi jatkaa, kiintoisia aiheita riittäisi. Oli myös hauskaa, että mikään Enontekiön hälytysnumeron ongelma ei nyt tunkeutunut katkomaan ohjelmaa, kuten meidän taannoisessa keskustelussamme Riikosen kanssa. Tietysti täällä etelässä on kesken ohjelmaa tärkeää tietää kuinka Enontekiössä on hälytykset hoidettava.

Sammuttelimme joulua naapureiden kanssa, Taunohan oli erinomainen pukki aattona. Hänen tuomansa joulukuusi on kestänyt hienosti varisematta, johtuu kuulemma siitä, että kaatoaikaan ei pakkanen vaivannut. Sitä lajia saatiin railakkaasti kahtena päivänä, pikkulenkilläkin uhkasi kylmettyminen, kun ei ole tällaiseen taas tottunut. Komea talvi käväisi kulmillamme.

Mietinkin että joulu on sujunut paremmin kuin pitkään aikaan, paljon väkeä sopivin välein, tarjoilut täydelliset, ei liikaa ryyppäilyä, leppoisa mieli vallalla, ulkomaailma kuin Halosen taulussa – ja kaiken lisäksi olen pikkuhiljaa tehnyt töitäkin, saanut sen Sillanpään kolmannenkin osan käydyksi kriittisin mielin läpi. Nyt vain kustannustoimittajalle töitä: kuinka tästä voitaisiin lisää lyhentää? Minä itse olen ihan ymmälläni.

Tekaisin myös näytelmää Myllykoluun, uutta komediaa Elämän autuus aina väliaikaan saakka, ja neuvottelin lomassa Vilman ja Roopen kanssa. Tänä iltana sitä luetaan Musiikkiluokassa, katsotaan lähteekö se elämään. Aina jännittävää kuunnella reaktioita. Tämä teksti vaatii iloista heittytymistä koko näyttelijäjoukolta, sitä uskosin siellä riittävän.

Nyt täysin palkein jatkamaan tätä vuotta! Ei voi enää keksiä syitä lekotteluun. Muutaman päivän vielä viimeistelemme maalla joulun jälkeisiä, sitten taas Helsingin hulinoihin.

7.1.2015