Talvisodan päättymisestä tulee 73 vuotta. Max Jakobson on kuollut. Tänään meidät tavoitti jo toinen kuolinviesti: Kai Laitinen, entinen professorimme.

Kai oli varsinaisena professorina vain 1986-89, mutta hoiteli vt. hommia sitä ennen monet vuodet. Graduni hän arvioi eximian arvoiseksi jo 1975 ja hoiti myös väitöskirjani tarkastuksen ja monet muodollisuudet 1988. Arvostaen ja lämpimästi häntä muistan: todellinen kirjallisuusmies henkeen ja vereen. Hän oli viimeinen tämän alan professori, joka vaikutti monipuolisesti ja laajasti kulttuurielämässä, toimi julkisuudessa kirjallisuuden puhemiehenä aina elegantisti ja notkeasti.

Tapasin Kain ja Irman viimeisen kerran Waltari-kirjani julkistamistilaisuudessa syyskuussa 2008. Mika Waltarin 100-vuotisjuhlassa Vanhalla ylioppilastalolla istuimme pääpöydässä Kain kanssa vastatusten, mutta tavallisesti niin puhelias professori oli silloin jo vaitelias ja omissa ajatuksissaan. Hän häipyi sitten julkisuudesta. Irmaa tapasimme myöhemminkin kirjatilaisuuksissa.

Kai kuului modernismin kriitikkopolveen, joka ei voinut isommin Waltarista hehkuttaa 50-luvulla, vaikka selvästi näkyy arvostaneen tämän teoksia. Hän kävi kutsustani Waltari-seurassa 2000-luvulla pitämässä eräänlaisen katumusesitelmän kuten myös Jouko Tyyri: molemmat olivat myöhemmällä iällä tajunneet paremmin Waltarin ainutlaatuisen merkityksen.

Soitin Laitisille vielä talvella 2010 ja sainkin Kain puhelimeen. Hän antoi silloin reippaasti luvan käyttää nuoruuden rakkauskirjeitään Aila Meriluotoa käsittelevässä kirjassani. Oliko hän enää perillä, mistä oli kysymys? Iloiselta hän vaikutti, ”siitä vaan”, hän huudahti ja toivotti onnea kaikkiin pyrkimyksiini.

Niin sammuivat kahdet suuret aivot, maailmanpolitiikan ja historian loistokas inhimillinen tietokone kuin myös kaiken maailman kirjallisuuden yksi viimeisiä monitietäjiä. Vastaavia ei enää erikoistuvassa maailmassa synny. Suomi on köyhempi, olkoon edes kiitollinen.