Niin kuopattiin Sylvi ja Anita Kaupunginteatterissa. Ehti se runsaan vuoden mittaan kerätäkin 80 hyvin kansoitettua esitystä. Paljon ilahduttavaa palautetta siitä on tullut. Reippailin katsomaan viimeistä esitystä iltapäivällä. Jotkut kohdat harmittavat, useimmat hykerryttävät. Hienosti se on ohjattu ja näytelty, silti kepeät mullat. Eeva-Liisaa juhlittiin lopuksi, Sylvin rooli on hänen hieno joutsenlaulunsa teatterissa, jossa hän on näytellyt vuodesta 1968; pitkäikäisin yhtäjaksoinen tällä haavaa.

Kävin näyttämön takana vielä kiittämässä ja halaamassa Eevistä ja Heidiä. Siellä juhlat jatkuivat lauluin ja lasin kohotuksin. Tapasin ilokseni myös Tiian ja Eija Vilppaan ja sain tilaisuuden kiittää Ursula Saloa eilisestä Vennystä. Vaihdoimme ohjaaja Kari Rentolan kanssa muutaman myönteisen kommentin Omatunnosta. Huomattakoon, että näillä kahdella näytelmällä on oikeastaan sama teema: mies kahden naisen puristuksessa.

Kiireesti junaan, sillä määrämme oli katsastaa vielä illalla Turussa se Hesarissa kehuttu Myrsky, jossa Almakin nukkeilee mukana. Marja odotti laiturilla lippu kourassa. Mukavasti heilahtaa lueskellen junamatka. Siperialaisessa lumipyryssä löysimme sentään joen partaalta Tehdasteatterin, missä tapasimme heti Mikko Bredenbergin, Myllykolun entisen sankarin, joka nyt hoitaa opetustehtäviä Teatterikorkeakoulussa. Nuorta opiskelevaa yleisöä paikalla.

Shakespearesta sovitettu Myrsky oli rankka juttu, kovasti nuket ja heidän hoitelijansa siellä riehuivat vaikuttavassa lavastuksessa. Mutta eikö nukkien kuuluisi esiintyä vähän itsenäisemmin, ikään kuin illuusion vuoksi? Tämä edusti toista suuntausta, meitä valistettiin. Tässä päähuomion valtasivat nuoret näyttelijät, jotka siellä mylläkässä möyrivät ja ääntelivät nuket kourassaan, Alma reippaana ja innokkaan oloisena joukon keskellä.

Yövyimme Sallan ja Herkon uudessa tilavassa asunnossa Puolalanpuistossa, tilaa oli, kun isäntäväki matkaili puolestaan Helsingissä. Saunoimmekin.