Eija-Riitta Korholan väitöstilaisuus Yliopiston pienessä juhlasalissa. Muistot kulkivat: täällä väittelin itse 26 vuotta sitten. Sali tuli nytkin lähes täyteen. Puutteita: ei ympäristöaktivisteja, ei vihreitä, ei ilmastopolitiikasta julkisesti keskustelleita – paitsi muutamia tv-toimittajia paikalla näkyi. Mutta ilmaston tilasta kiinnostuneita varmasti oli monia, valpas enemmistö.
Väitöskirjalla on hyvä ja haastava otsikko: The Rise and the Fall 0f the Kyoto Protocol. Climate change as a political process. Saimme kappaleen väittelijän ystävältä Keijolta, jonka tapasimme kesällä Sastamalassa. Paksu oppineen näköinen opus. On siinä ollut vääntämistä. Liitteinä tosin kirjoittajan vanhoja kolumneja ja blogijuttuja. Kustos oli professori Ilmo Massa Helsingin Yliopiston biologian ja ympäristötieteen laitokselta.
Väitös osuu mitä otollisimpaan ajankohtaan. Juuri ovat Yhdysvallat ja Kiina solmineet uuden ilmastopäästöjä vähentävän sopimuksen. Tapausta voi pitää historiallisena, jos sopimus kestää. Eija-Riitan vastaväittäjä tulikin Kiinasta: Professor Ye Qi Tsinghuan yliopistosta Beijingistä, kuten Pekingiä nykyään nimitetään. Sympaattinen, intellektuelli kaveri, joka pisti Eija-Riitan aika koville. Keskustelu meni suoraan subsatnssiin ja pysyi siinä. Suomalainen tapa kuurnia metodia ja pikkuseikkoja sivuutettiin tyystin.
Paitsi että metodia koski kyllä opponentin tiivis kysely alkuvaiheessa väittelijän tiedonhankintamenetelmistä. Eija-Riitta viittasi moniin haastatteluihin, lobbareihin ja suullisiin tietoihin, joiden luotettavuutta opponentti penäsi. Toinen valtateema oli ilmaston mallintaminen: kuinka uskottavasti se onnistuu tieteellisin menetelmin, varsinkin pitkällä tähtäyksellä. Eija-Riitan luottamus tieteeseen vaikutti lujalta, joskin hän myönsi ilmastonmuutosten tutkimisen vaikeuden ja kaoottisuudenkin. Keskeinen kysymys oli tieteellisen tutkimuksen ja poliittisen päätöksenteon kohtaaminen. Kulkeeko tieto ja mihin suuntaan? Saavatko päättäjät oikeaa ja luotettavaa tietoa? Väittelijän mukaan ilmastonmuutoksista vallitsee mediassa ja poliittisessa keskustelussa usein yksinkertaistettuja ja harhaan johtavia tulkintoja.
Siinä suunnilleen se, mitä ehdin kuunnella, kun oli riennettävä toiseen paikkaan. Marja jäi kuuntelemaan koko kolmituntisen englanninkielisen väitöksen ja sai kilistellä ja onnitella Eija-Riittaa ja tavata muita kuulijoita. Helpottunut oli lopputunnelma. Eija-Riitta selvisi hyvin, mutta meitä ihmetytti suuresti tietokoneen präkitys päällä kaiken aikaa, varsinkaan kun sitä ei kertaakaan tarvittu. Sen valojuova kirjavoi kummallisesti väittelijän ja opponentin kasvot lectiossa, ja lopun aikaa väittelijä piileskeli tietokoneen avatun kannen takana. Olisihan häntä ollut hauska katsellakin eikä vain kuunnella.
Kävelin Yliopistosta rivakasti Seurahuoneelle. missä alkoi Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tilaisuus, aiheena J. H. Erkko. Erkot ovat kovasti nyt pinnalla, ja hyvä oli muistaa myös Eero Erkon isoaveljeä Juhana Heikkiä, joka on jäänyt keskusteluissa yleensä sivuun. Antti Blåfield sivuuttaa hänen vaikutuksena aivan yliolkaisesti muuten mainiossa kirjassaan Loistavat Erkot. Silti J. H. oli Päivälehden piirin taustahenkilö, avusti lehteä jatkuvasti runoillaan ja joskus rahoillaankin ja antoi henkistä tukea. Veljiensä koulunkäyntiä ja elatusta hän edisti tuntuvasti niin aineellisesti kuin esimerkillään.
No minä esitelmöin kunnon runoilijasta Seurahuoneen kabinetissa, missä ensin kuultiin hänen runojaan sekä lausuttuna että laulettuna. Keskityin toiveen mukaisesti Erkon Viipurin suhteisiin ja opettajan toimeen, mutta jatkoin hänen uransa kuvausta laajemminkin. Juho Lallukan osuuden Erkon mesenaattina nostin esikuvallisena esiin. Olisipa vielä sellaisia liikemiehiä!
Sain hyvän tilaisuuden tätä varten selailla taas taannoista kirjaani Runoilijan sydän (2006), jonka Aatos Erkko minulta tilasi. Aina muistan käyntini ministerin puheilla Erottajan residenssissä, missä nautimme hyvän aterian ja Aatos Erkko kysyi, ”voisiko professori ratkaista isosetäni arvoituksen – miksi hän ei koskaan päässyt naimisiin, vaikka oli kihloissa neljä kertaa ja kosi lisäksi ainakin kahdeksaa naista…” Se oli tarjous, josta ei voinut kieltäytyä. Niin syntyi kirja, joka nyt näyttää suorastaan paremmalta kuin muistinkaan, ainakin eloisalta ja kertojanratkaisultaan omaperäiseltä.
Kävin kirjan ilmestymisen jälkeen taas audienssilla ministerin luona kuulemassa, mitä hän kirjasta arveli. Häntä oli imponoinut ennen kaikkea isosetänsä laaja kontaktiverkko niin kotimaassa kuin ulkomailla. Itse kirjasta hän ei sanonut juuri mitään. Olin vähän pettynyt, arvelin ettei hän siitä erikoisesti siis innostunut. Myöhemmin kuulin eräältä Hesarin veteraanilta, ettei Aatos koskaan kehunut ketään eikä mitään. Jos hän ei suoraan haukkunut kirjaani, se oli kuulemma jo valtava tunnustus!
Viipurin kirjallinen seura osoittautuikin arvokkaaksi yhteisöksi, siellä oli tasokasta kuulijakuntaa ja hyvä viini- ja kahvitarjoilu. Kutsujani Satu Grünthal ja esimies Pentti Paavolainen hoitivat juontoa ja isännyyttä. Sain myös arvokkaita palautteita Paavolais-kirjastani. Se tässä kulkee rinnalla koko syksyn. Liisi Huhtalalle myönnettiin Wilke-mitali. Hän sanoi valmistelevansa edelleen Maila Talvion elämäkertaa. Viipurin perintö tuntui kokouksessa elävältä, seuralla tuntuu olevan niin kiintoisaa ohjelmaa tulossakin, että harkitsen suorastaan siihen liittymistä, kun ystävällisesti kutsuivat.
Tiiviin tieteellis-intellektuaalisen päivän päätimme K 50 discossa ravintola Königin yläkerrassa, jossa musiikin jytke ja tanssin rytke sopivasti rentouttivat näitten rientojen jännitykset harteilta.
15.11.2014