Kello kahdelta väänsimme vielä Taunon kanssa raskaita veneitä kumoon rannalla, kello kuudelta vedin jo kravattia kaulaan ja suunnistin Sanomataloon juhlimaan kirjallisuuspalkinnon jakoa. Siirtymä maalta urbaaniin hurmioon on kivuton.

Puolen viikon saldo maalla oli tyydyttävä. Kaikki on nyt kunnossa talven tulla. Auto huollettu, renkaat vaihdettu. Lisäksi kuulin paikkakunnan kuulumisia. Sarvessa lounastin parina päivänä ensin reipastuneen serkkuni Oskun kanssa ja sitten entisen verojohtaja Kahilan kanssa. Kahila kauhisteli Hämeenkyrön lisääntyvää velkaa (arviot 40-60 miljoonan välillä), ennenhän kunta oli velaton. Nyt rakennetaan hurjasti: uusi mittava keskuskoulu, Mahnalan ympäristökoulun laajennus ja pian kai uusi seurakuntatalokin. Mutta velallahan kaikki tässä porskuttaa.

Pidimme myös ensimmäisen kokouksen Myllykolun tulevasta näytelmästä. Ryhdyin pitkästä aikaa oman näytelmän tekoon, jota luin kovalle joukolle 12 liuskan verran. Kyllä se siitä lähtee, sellainen usko levisi. Nyt pitää tehdä jotain hauskaa, aurinkoista, elämänmyönteistä – taustalla häämöttää Sillanpään esikoisromaanin kuvio. Siitä on turha pyrkiä eroon, mutta nykyajassa eletään. Neuvonpitoa ohjaajakandidaatti Vilma Talan kanssa kokouksen jälkeen.

Ja täällä nyt ollaan Sepiksen laitamalla.  Hesarin kirjallisuuspalkinto esikoisteokselle jaettiin tavallista juhlavammin, koko viikkohan siellä on juhlittu 125 vuotiasta sanomalehteä. Musiikkitalon erinomainen kuoro esitti frakkeihin ja pitkiin mekkoihin sonnustautuneena Jukka Petäjän kirjoittaman kantaatin. Sävellys ja johto Tapani Länsiön. Pidettiin lisäksi kolme puhetta. Itse palkinto jaettiin Pajtim Statovcille romaanista Kissani Jugoslavia. Ennakkosuosikki taisi olla Tommi Kinnusen Neljäntienristeys, jossa Pekka Tarkka näki kerroksia klassisesta perinteestä, jopa häiveitä  modernimmasta Kalle Päätalosta. Perusteltaan realistinen kansankuvaus hävisi maahanmuuttajan oikulliselle revittelylle.

Oma suosikkini oli Hämeenkyrössä asustava Anni Kytömäki ja hänen paksu romaaninsa Kultarinta, jota tosin en ole lukenut. Pitäisi lukea näitäkin enemmän! Mutta mistä tempaan ajan. Kytömäki ei yllättäen päässyt edes kärkinelikkoon. Nadja Nowak kirjaa ylisti innoittuneesti aamulla tv:ssä. Pelottavan paksu se on, kuulemma luonnonläheinen, lieneekö sukua Sillanpäälle. Paksut romaanit ovat maailmalla muotia.

Ohjelman jälkeen siirryimme tavan mukaan alakertaan tarjoilupöytien äärelle. Menu noudatteli kuulemma Kämpin ruokalistaa Päivälehden perustamisvuodelta 1889, uskoi ken halusi.  Herkullista oli kumminkin. Kuulin mainittavan, että Juhani Aho lähti  ”ovelasti” Pariisiin juuri, kun Päivälehti näki päivänvalon. Tosiasiassa häntä sieppasi oikeasti, että stipendimatka osui juuri siihen saumaan. Hän olisi mieluusti ollut kaverien kanssa mukana lehteä tekemässä.  Lähetti sitten Pariisista siihen tiheästi avustuksia.

Saatoin todeta Matti Mäkelälle, ettei hänen arvostelunsa Hannu Salaman romaanista Hakemisen riemu – ”Täydellisen näköalatonta Salamaa” – tainnut ihan vikaan mennä, kun katseli kirjailijan haastattelua aamu-tvssä. Harvoin on kuultu yhtä tyhjiä ja löysiä vastauksia. Puttonen kysyi, näkeekö Salama mitään hyvää Suomessa. Vastaus: oma eläke riittää elämiseen, mutta Itäkeskuksessa näkee toisenlaista. Siinä Salaman näköala nyky-Suomeen.

Esikoisten taso todettiin yleisesti korkeaksi, kirjallisuus viettää juhlaa siinä kuin sanomalehtikin. Kirjoitettu sana on ollut korkeassa kurssissa koko syksyn. Kirsi Kunnaksen synttäreitä kuulin ylistettävän, hieno ohjelma, Kirsi ja Jaakko loistovedossa. Katja Ketun tapasin ja onnittelin häntä käännösmenestyksistä – tosin monet sopimukset näyttävät vasta ajan myötä todellisen satonsa. Heilui siellä Aamulehden  Jouko Jokinenkin, jota ympäröivässä piirissä haukuttiin tarmokkaasti tv:n kotimaisia viihdeohjelmia. Ja Vesa velmuili entiseen tyyliin. Kerroin kuulumisia hyvästä Hämeenkyröstä. Emme enää harrasta laituritalkoita, rauhoitin miestä, jota vaikeat hommat edelleen innostavat.

Vanha hurskas lupaus: nyt on ryhdyttävä lukemaan proosan parhaimmistoa eikä vain puhuttava siitä. Mutta kun on aina näitä töitä. Helena Ruuskan kanssa sovimme  palaverista elämäkertakirjoittamisen tiimoilta ensi vuoden alussa. Hänen kommenttinsa Tieto Finlandiasta ja kirjastani jäi mieluisana muistiin. Vielä on muutama keikka, ensin J. H. Erkon ja sitten Paavolaisen merkeissä. Niitä kohti.

13.11.2014