Ensin säteilevä syyspäivä, sitten harmajan suhjuinen seisahdus. Paljon ulkotöitä ja sitten sisällä kirjojen äärellä. Hautausmailla käyty, niin Malmilla kuin täällä Hämeenkyrössä. Rakkaat vainajat puhuttelevat.

Tähän päivään jos mihin sopi lukea viimeiset parisataa sivua A. H. Tammsaaren suurpentalogiasta Totuus ja oikeus. Miten sen viidennen osan loppu olikin jäänyt odottamaan juuri oikeaa viritystä. Enpä muista yhtä komeita kuoleman kuvauksia kirjallisuudesta näin äkkiseltään. Kuinka nämä sinnikkäät raivaajaurokset Orun Pearu ja Mäen Andres viimein pääsevät kiistoistaan ja vaivoistaan.

Monumentaalinen on vanhan miehen kuolema, varsinkin kun sen kuvaa kuten Tammsaare omalla hitaan valmistelevalla, tyynen latautuvalla tavallaan. Liikutuin ihan oikeasti, ja sitähän ei usein enää sepitetyn kerronnan vaikutuksesta tapahdu. Teemana haave, kauan elätelty suuri suunnitelma, sen tuottamat pettymykset – ja viimein yllättävä toteutuminen, joen syventäminen, sen aloitus, joka murtaa väkevän miehen. Kuolema tulee juuri kun haave alkaa toteutua.

Nyt on vertailtava Linnan Pohjantähteen ja Akselin kuolemaan, jossa on samoja elementtejä. Hänhän kuolee harpatessaan ojan yli sille maapalalle, jonka menetyksestä hänen kapinansa alkoi ja joka on hänelle viimein palautunut. Alkuperäisen raivaajan Koskelan Jussin kuolema on proosallisempi, vailla tätä jylhää asetelmaa. Akseli on taistelijana lähempänä Tammsaaren sankareita, näitä viimeiseen saakka tappelevia pököpäisiä ukkoja. Lientymisen ja taittumisen sekä Linna että Tammsaare kuvaavat hienosti.

Nämä ovat perusteoksia, joista voi nähdä, mistä aineista ja kohtaloista nykypäivän keveän elämän laineilla hengailevat hemmot on alkuaan tehty. Minun isoisäni lähti Pahanojan kotitorpasta Helsinkiin onneaan etsimään ja valmisti pojalleen ja pojanpojalleen huomattavasti helpomman elämän. Mutta tunnistan jotenkin vieläkin sen kaukaisen kuminan, josta tämän nykyisen elämäni ainekset on pohjustettu. Rikkinäisiä ja tajuamattomia vaiheita on meillä itse kullakin takanamme aivan kuten Tammsaaren sankarilla Indrekillä. Joka sanamukaisesti kantaa vanhan isänsä kuoleman syliin ja samalla tajuaa pitkän linjan, jonka päätepisteenä hän vaeltaa.

Mikään ei tuota niin hyvää, niin puhdistunutta oloa kuin suuri kertomataide. Samaan pyrkivät kaikki taiteet, mutta eikö ihmisluonteiden ja heidän vaiheittensa ytimiin pääsekin parhaiten juuri sanataide, jonka kaikki ymmärrämme. Tulee tuo pohjimmainen oivallus: nyt ymmärrän itsestänikin vähän enemmän ja osaan asetella oman elämäni rakennuspalikoita parempaan järjestykseen.

Suomentajan Juhani Salokanteleen loppusana selittää romaanisarjan taloushistorialliset juuret valaisevasti, mutta minuun lukijana tekivät ihmiskuvat suurimman vaikutuksen. He kun eivät ole yksitasoisia sankareita tai huijareita, vaan paljastavat itsestään jatkuvasti odottamattomia kerroksia, uusia vaikuttimia, liikkuvia ja osin tiedostamattomia motiivejaan. Näin kertoja pitää suuren tarinan liikkeessä, vaikka pintakerros voi vaikuttaa hitaalta ja jahkailevalta. Jotakin uutta on aina ovella, tulossa. Ja kun ratkaisuja tulee, ne jysähtävät ja yllättävät, vaikka tajuamme että juuri niin piti käymän.

Ajattelen myös Sillanpään hienoa novellia ”Vanha valtias” kokoelmasta Maan tasalta. Pärsän vaarissa on samaa komeutta kuin Pearussa ja Andreksessa, ehkä myös Akselissa. Pärsän vaarin elämä murtuu, kun hän saa kuulla, että hänen poikansa on myynyt maata. Se ei sovi vanhan talonpojan maailmankuvaan. Uusi aika iskee hänet hengiltä tällä uutisella. Sillanpäähän kierryn taas takaisin, paristakin syystä.

Myös Vargamäessä pidetään kiinni vanhasta kaikin voimin, Pentinkulmalla vähän höllemmin. Kolme kirjailijaa, kolmenlaisia sankareita, perimmältään kaikki samasta puusta veistettyjä. Omista eduistaan kynsin hampain kamppailevia. Pirullisen sitkeitä. Yrmeitä ja kovakalloisia. Itseään kohtaan säälimättömiä. Eivät helli lähimpiäänkään. Vain Tammsaaren henkilöt keskustelevat jatkuvasti Jumalansa kanssa. Vain heillä on syvempää elämänkatsomuksellista etsintää. Sillanpäällä ja Linnalla kertojat huolehtivat maailmankuvasta, henkilöt eivät sillä päätään vaivaa. Onkohan siinä jokin kansanluonteiden ero, kahden puolen Suomenlahtea?

3.11.2014