Kjell Westön pohjoismainen palkinto on ansaittu, hieno juttu. Ihmettelen vain kielipoliittista jakolinjaa meidän mediassamme: palkinto noteerattiin asiallisesti ja laajasti ruotsinkielisessä, mutta varsin pienesti suomenkielisessä julkisuudessa. Eikö ruotsinkielinen kirjailija olekaan koko kansan edustaja, sentään Runebergin ja Topeliuksen perinteen jatkaja.
On syntynyt uusi sankaritoimittajien polvi, nämä jotka pelottomasti kiertävät maailmaa ja kertovat meille mitä sinne kuuluu. Ei ollut yllätys, että journalistipalkinto myönnettiin Heikki Aittokoskelle, joka on pyörinyt väkkäränä maailman kuumissa kolkissa ja raportoinut niistä ahkerasti. Myös Kanava-palkinnon saaja Kalle Kniivilä on ansioitunut ulkomailla, Putinin Venäjällä. Hänen kirjansa kannattaa ilmeisesti mitä pikimmin lukea, siitä selviää kuulemma Putinin kansansuosion syy. Kirja on kirjoitettu ennen Krimin valtausta ja Ukrainan tapahtumia, jotka ovat vain nostaneet Putinin suosiota.
Otavamediassa oli ajankohtaisen journalismin kunniaksi suuri tilaisuus, jossa tapasin harvinaisempia tuttuja kuten Yrjö Sepänmaan, jonka kanssa ennen vanhaan kalistelimme siitä, onko tarpeen kuvata kirjailijan elämää. Yrjö oli puhdasoppisesti tekstikeskeisen tutkimuksen linjalla ja siirtynyt nyttemmin ympäristöestetiikkaan. Eläkkeellä on hänkin jo Joensuun yliopistosta. Totesimme että tapaamme liian harvoin.
Touko Siltalan kanssa oli miellyttävää muistella vanhaa kustannuskonkaria Ville Viksteniä, jonka Touko tunsi läheisesti. Ville seurasi kuulemma viimeiseen saakka uutta kaunokirjallisuutta ja lausahteli teoksista parin lauseen ytimekkäitä kommentteja. Siinä viisas mies, joka pihtaili omia kirjoituksiaan. Minullakin on vielä hyllyssä Villen vihkonen Runosta ja tulkinnasta. Olisi voinut tuottaa lisää sen tasoista tekstintutkimusta.
Paavolais-kirjasta tulee hyviä kommentteja, jopa paneutunutta kritiikkiä hiljalleen. Jukka Parkkari kirjoitti oikein hyvin viime KU-Viikkolehdessä sekä Riikosen että minun opuksista. Aina ilahtuu, kun kriitikko on vaivautunut todella perehtymään aiheeseen. Mainiosti kritikoi Kyösti Salovaara blogissaan kirjaani: kriittinen kärki virkistää, jos se on hyvin perusteltu ja omakohtaisesti ajateltu. Kyöstiä sieppasi jonkin verran kirjani ironinen ote ja kritiikki Olavin vaihtelevaa poliittista roolia kohtaan.
Tästä puhuimme Lasse Lehtisen kanssa Otavamedian palkintotilaisuudessa. Lasse kertoi myös havainneensa ympäristössään murhemieltä sen johdosta, että riisun Paavolaisen gloriaa ja puran jo vakiintunutta tarinaa hänen profeetallisesta näkemyksestään Synkässä yksinpuhelussa. Tätä en suuremmin sure enkä sitäkään kritiikkiä, joka koskee liian pyöreitä lähdeviitteitä. Etsivä löytää kyllä tarkat lähteet. Lea Toivola hyökkäsi tästä kimppuuni ja muistutti myös jostain Saksan kuvauksen puutteesta, mutta menköön Paavolaisen tiliin sekin.
Eloisaa keskustelua voi vielä olla tulossa, vaikka Karo Hämäläinen myönsi hieman pettyneenä, että Parnasson repäisevä kaksinpuhelu ei ole herättänyt mietteitä eikä vastineita kirjallisuudentutkijoiden piiristä. Vain yksi älähdys on tulossa joulukuun numeroon. Karo arveli syyksi sitä, että tutkijat eivät lue Parnassoa. Mitähän he siis lukevat? Omaa Avaintaan ehkä.
Kerään vasta rohkeutta katsoakseni, mitä Erkki Tuomioja on kirjastani arvellut. Hänellä ainakin on tietämystä ja kanttia, omaa tutkimusta samoilta ajoilta. Palattava näihin ja muihin. Risto Volasen aatehistorialliset esseet blogissaan ovat arvokkaita nekin. Hänellä on selviä vaikeuksia sulattaa vähän uusiksi ravisteltua Paavolais-kuvaa. joten kirjani on siltä osin päässyt keskustelua kirvoittavaan tavoitteeseen.
Palkintoviikon jälkeen seuraa lisää palkintoja. Omaan Kanava-ehdokkuuteemme olimme Maarit Tyrkön kanssa hyvin tyytyväisiä, päävoitto olisikin ollut kohtuuton, kun yksi palkinto on jo plakkarissa tältä syksyltä. Eipä silti, ei lisäkään pahaa tekisi. Kirjallisuus elää osaltaan näistä urheiluhenkisistä kilvoitteluista, joita yleisön on helpompi seurata kuin syventyvää kritiikkiä.
Nyt maalle hiljaisten pyhien viettoon.
31.10.2014