Leena Majanderin kanssa kivassa lounaspaikassa, Pastis Pikku-Roballa. Puheena Paavolaisen julkaisemiseen liittyviä asioita ja tulevaisuuden suunnitelmia. Sain rohkaisua muutamalle suunnitelmalleni. Nyt vain hihat heilumaan ja näppäimet laulamaan.
Maarit Tyrkkö oli käynyt julkaisemassa kirjansa sopivasti Kekkosen syntymäpäivän aattona. Siitä taas puhetta riittää. On ”paljastuskirjoja”, jotka lempeästi hyväksytään ja sitten toisia, joita voimallisesti paheksutaan. Kuka vetelee rajoja, olisi hauska arvailla.
Tapasin myös Pultsi Karilan eli Rööperin Hemingwayn Viiskulman Primulassa, pieniä suunnitelmia siinäkin punottiin. Jo toisen kerran vilahti näkyviin Villa Karon ensi vuonna lähestyvät 15-vuotisjuhlat. Olisiko kymmenen vuoden takainen käynti viimein uudistettava? Palautin Pultsille Paavolais-aineistoa, helpotus taas sekin.
Tapasin paluujunassa Jukka Gustafssonin. Mies kehui lausuneensa eduskunnassa Jevtushenkon runoa: Haluavatko venäläiset sotaa… Näin aikanaan rauhantahtoinen runo voi kääntyä ironisesti vastakohdakseen.
Pian rientää syyskuu jo pitkällä. Lämmintä on, miltei kesäistä. Katsoimme loppuun tv-sarjan Adlonin hotellin vaiheista. Saksalaiset tekevät voimakkaasti lähihistoriaansa, siinä ei enää ole tabuja. Hienosti kaartuva kuvaus vuosisadan alusta natsismin nousuun, sotaan ja Berliinin hirveään romahdukseen, lopulta vuosikymmenien päähän nykyajan kynnykselle.
Sama huokaus kuin aina: meillä ei koskaan ole varaa eikä keskityshalua lähellekään tämäntasoisia lähimenneisyyden kuvauksia. Aiheista ei ole pulaa.
Urheilua sen sijaan seuratkaamme, pallopelejä kansan iloksi. Kun talous menee huonosti ja tilanne kiristyy kriisipesäkkeissä, sentään palloilijat tuovat iloa elämään. Lentopalloilu Kuubaa vastaan kävi täydestä trilleristä, mutta heti perään dominikaanit palauttivat lattian pinnalle. Vähän yksitoikkoista kuitenkin, jos tätä jatkuu illasta toiseen.
Tänään aamulla Raimo Sailas sai taas kerran puhua täyttä asiaa Laten tuolilla Maikkarissa, mutta kuuleeko kukaan todella päättävä taso? Pätee vanha totuus, että maassa ei koskaan tehdä parhaita tai edes hyviä päätöksiä, vaan niitä, jotka ovat poliittisesti mahdollisia. Parhaat eivät ole, kun vaalit painavat päälle.
Ovatko syvät rakenteelliset mahdollisuudet koskaan mahdollisia? Eivätkö ne ole hirveän vaivalloisia. Näitäkin vireillä olevia on jauhettu vuosikymmenen verran eikä valmista ole tullut. Helpompi aina tehdä pikkunäppäriä parannuksia kulmaan jos toiseen.
Sota näyttää laajenevan Ukrainan itäkulmilla. Tuntuu mielettömältä taas kun katseli Adlonin tuhoa keväällä 1945. Eikö ihminen siis ikinä opi mitään. Kuinka totta kirjoittikaan Waltari Sinuhen mietteisiin, niistä tulee ensi vuonna kuluneeksi jo 70 vuotta. Kaikki pätee yhä mitä romaanissa todistetaan.
Pessimistinen syksyn alku ei kuitenkaan lannista henkilökohtaisella tasolla. Ei voi ottaa kantaakseen maailman murheita. Täällä porskutetaan juuri nin kuin ennenkin, ja siihenhän Sailaskin meitä kannusti. Kulutetaan kohtuullisesti eikä surra liikoja. Selvittiinhän Saksassakin raunioista taas elämän alkuun, ja kuinka vahva siitä sitten tulikaan.
Kun aamutv:ssä puhuivat tänään arvoista, mistä puhuivat: taloudesta ja politiikasta, etupäässä varallisuuseroista. Ikään kuin kaikki arvomme kiertyisivät niihin. Ei kukaan maininnut pehmeitä ja henkisempiä arvoja, ei Apunen, Kekkonen eikä Grundström. Niitäkin on, luonto, kauneus, rakkaus. Uskontoon ei tietenkään viitata, se ei kuulu suomalaiseen keskusteluun. Samaan aikaan torjutaan ajatus, että arvot olisivat kovenemassa. Itse niitä esittelivät.
Joutavan jaarittelun sijaan kaivan esiin jonkun työn, johon taas iskeä.
3.9.2014