Pitkän arkistopäivän päätteeksi Kansallisen Omapohjaan vilkaisemaan, kuinka Juhani Laitala tulkitsee Veikko Huovista. Kuvittelin että sinne voi näin kevään korvalla mennä vaan, mutta näytäntö olikin loppuunmyyty! Sain sattumoisin yhden peruutuspaikan. Ex-pääjohtaja Maria-Liisa ja Pauli sattuivat samaan näytäntöön. Vertailimme kokemuksiamme tämän kevään muistelmakirjailijoina, muistelimme kirjallisuuden laitoksen aikoja.

Konsta Pylkkänen etsii kortteeria on oikein hyvä pieni kirja, josta Jukka Rantanen oli dramatisoinut melko ohuita siivuja. Oli keskitytty toiminnallisiin kohtiin, muutamaan värikkääseen tyyppiin ja ruumiinjäsenten luonnehdintoihin. Itse kortteerin etsintä motiiveineen pysytteli taustalla.Varsinkin loppu, missä kortteeri viimein löytyy, töksähti yllättävän lyhyesti. Tunnin kesti esitys.

Juhani Laitala on hyvä tyyppi Konstaksi, muistuttaa vähän Risto Mäkelää, joka esitti hahmoa Kansanteatterissa 1960-luvun taitteessa. Laitala oli asteen leppoisampi, kontaktihakuinen, luonteva reaktioiltaan. Lavastuksen muodosti reikäinen rätti vai lakanko lie. Kun teos sijoittuu 60-luvun murrokseen, modernit ilmiöt ovat sekä kaukaisia että ennakoivat nykyisyyttä. Jaksaa vanha Huovinen vielä näinkin paljon kiinnostaa pääkaupunkilaisia: esitykset jatkuvat jouluun saakka.