Hämeenkyrön Sillanpää-seminaari 13.9.08 / Panu Rajala

Ihminen, myös kirjailija rakentaa luontosuhdettaan kahta tietä: omasta elämänkokemuksestaan ja tiedon hankinnasta. Näin myös F. E. Sillanpää muodosti näkemystään omista elämyksistä ja havainnoista sekä tieteellistä tietä, opiskelemalla luonnontieteitä. Kokonaan ei voi sivuuttaa myöskään runouden, kaunokirjallisuuden merkitystä eikä taiteiden merkitystä laajemminkaan.
Luonto oli 1800-luvulla nostettu korkeaan kansalliseen arvoon. Runeberg ja Topelius opettivat suomalaisia rakastamaan isänmaataan, joka ei vielä ollut valtiokaan, juuri luonnon kauneutta ihailemalla ja kunnioittamalla. Luontoon liittyi esteettisen asennoitumisen ohella uskonnollinen hartaus ja suorastaan poliittinen tarkoituksenmukaisuus. ”Oi Herra intoa anna ain’ maatamme rakastamaan”, runoili Topelius ihastellessaan kesäpäivää Kangasalla ja Haralan harjulta avautuvaa järvinäkymää.
Sillanpään ihailun kohteet olivat vaatimattomammat. Hän katseli lapsena Myllykolun pienoismaisemaa Kierikkalan kylän takamailla. Se oli hyvin rajoittunut kappale Suomenmaata, mutta se riitti hänelle pitkälle vanhuuden puheenvuoroihin saakka unohtumattomaksi aiheistoksi. Hänellä oli mahdollisuus tutustua silmätysten luomakunnan yksityiskohtiin tavalla, joka ei enää teknistyneessä ja rakennetussa maailmassa ole mahdollista. Hän oli yksinäinen lapsi, jolla ei yksinkertaisesti ollut muuta ajanvietettä kuin oleilla luonnossa. Tietysti piti välillä ruokailla ja ehkä toimittaa jotakin kodin piiriin liittyviä pikkutehtäviä. Mutta varsinaiseen työhön Frans Eemeliä ei laitettu kuten maalaispojat yleensä, pienestä pitäen. Syynä ainakin se, että hänen äitinsä oli synnyttänyt jo kolme nuorena kuollutta lasta ja näin hänellä oli hyvin luonnollinen tarve säästää edes tämä viimeinen tähti elämään. Vanhempien vaiston mukaan herkkää lasta ei saanut rasittaa eikä asettaa vaaroille tai tapaturmille alttiiksi. Kaikki tämä lapsena lahjaksi tullut vapaus ja joutilaisuus näkyy sitten kautta linjan Sillanpään tuotannossa, hänen tavassaan elää maailmassa ja katsella valppain silmin ympärilleen – ja myös hänen taipumuksessaan välttää tahdonvaraista ponnistelua ja säännönmukaista työtä.
Kenellä lapsella on enää näin tyhjä tila ja luonnon avaruus ympärillään? Frans Eemelillä ei ollut televisiota, ei tietokonetta, eipä edes radiota eikä kotiin tullut sanomalehteä ennen kuin vasta hänen opiskeluaikanaan, jolloin hän oli muualla. Ei ollut kuin muutama kirja, Raamattu, virsikirja ja Genoveva. Ei ollut mitään ulkoa tuotettua ajankulua. Tässä tilanteessa älyllisesti virkeän lapsen luulisi ikävystyvän kuoliaaksi. Kävi aivan toisin. Kaikki vähäiset tapahtumat, jotka liittyivät vanhempien toimintoihin ja luonnon ilmiöihin, saivat ikään kuin suurentuneen ja herkistyneen merkityksen. Aivot ottivat vastaan aistimuksia, joita mikään ulkoinen kohina ei häirinnyt. Tällaisella täytyy olla valtava merkitys ihmisen kehitykselle. Se voisi joissakin olosuhteissa synnyttää umpioituvaa tylsyyttä ja passiivisuutta, mutta se voi myös tuottaa elämyksiä, jotka jalostuvat iän myötä, ensin tieteellisesti ja sitten taiteellisesti.
Sosiaalisia tapauksia oli perin vähän. Mylly joen varrella synnytti liikettä keväin syksyin, jolloin lähitaloista tultiin jauhattamaan viljaa. Ihmistyypit piirtyivät terävinä, koska niitä oli niin vähän ja niitä näkyi niin harvoin. Yhdistyskarja keväällä oli jo suuri sosiaalinen mullistus emäntineen, isäntineen, karjan hoitajineen, piikoine ja renkineen ja tietysti lehmineen. Hiljainen maailma tuli äkkiä ääntä täyteen. Sittemmin kaupanpito Sillanpään tuvan nurkassa toi käväisijöitä ja asiakkaita, vaikka kauppa ei totisesti ollut oikein liikepaikalla. Tämä alkaa jo näkyä tunkeiluna pojan harmoniseen maailmaan. Tulee liikaa sosiaalista tungosta! Aistimukset ovat tottuneet hallitsemaan pienoismaailmaa ikään kuin omanaan.
Kun vanhemmat osasivat järjestää yksinäiselle pojalle äärimmäisen niukoista tarpeista ikimuistoisen joulujuhlan, sekin sai ikuistuksen radiokoneen kautta aikanaan koko Suomen kansalle. Taatan joulusaarnoista välittyi jokin kauas jäänyt rikkumaton onnen maan, jonka äärelle jälleenrakennuskauden raatajat kuin käskystä, välttämättömyydestä joka jouluaatto hiljenivät. Ehkä siinä syntyneessä yhteydessä tajuttiin jotakin itsekunkin geneettisestä, ehkä itse eletystä alkukodista, jossa oltiin vielä silmätysten sekä kristikunnan ihmeen että rikkumattoman sydäntalvisen joulujuhlan kanssa, jota ei vähinkään kaupallinen värähdys häirinnyt. Sauna iltapäivällä, oljet lattialla, vähän tavallista runsaammat ruuat yön yli pöydällä, öljylampun valo, isän kankea virren veisuu; siinä kaikki juhlan ainekset. Temmo siitä kerrottavaa kansalle kahdeksanatoista jouluna!
Poika elollisti luonnon varhain. Sehän on mielikuvituksen rikasta leikkiä. Luonnosta tuli lähin ystävä kun muita kavereita ei juuri ollut. Joki, oja, puro – vuodenajoista riippuen – oli eloisin näistä kavereista. ”Sata suurta ja tuhat pientä lirinää ja lorinaa soitteli katkeamatonta yhteissoittoaan, aina vaan vaikka kuinka kauan tässä viipyisit…” Liikkeen merkitys: luonto ei ollutkaan seisahtanut saati muuttumaton. Sen eläinkunta tarjosi näytelmiä. Muistakaamme vain novellia ’Emot ja poikaset’ joka kertoo jänispoikueen henkeä salpaavista seikkailuista Myllykolun maastossa kokoelmassa Enkelten suojatit. Siinä on myöskin lastu nimeltä ’Lumituisku’, joka kertoo sananmukaisesti otsikostaan, lumituiskusta. Mitään muuta aihetta ei ole. Pieni tyttö on jäänyt yksin kotiin ja katselee ikkunasta myrskyksi yltyvää lumituiskua, ihmettelee ja pelkääkin kinostuvan lumen tekemiä muodostuksia, suorastaan ihmisen tai eläinten hahmoja ikkunan takana. Työn ainoana seurana on kissa. Näin äärettömän vähäisestä ulkoisesti ajatellen Sillanpää osasi kirjoittaa koskettavan novellin, koska havaintokyky on kehittynyt niin herkäksi ja vastaanottavaksi. Hänen oli aina luontevaa eläytyä lapsen maailmaan, yhä uudelleen.
Tai kun luemme novellin ’Niin kuin huhtikuun päivä’ esikoiskokoelmasta Ihmislapsia elämän saatossa. Eihän siinäkään ole muuta kuin yhden päivän vaihtuvien sääsuhteiden kuvaus. Aurinkoinen kevätpäivä pilvistyy äkkiä, tulee vettä ja äkkiä raekuuro kunnes taas päivä kirkastuu. Siinä kaikki. Vetäisepä siitä julkaisukelpoinen novellipalanen. Päähenkilönä huhtikuun sää. Sellaiseen kykenee vain erityisen harjaantunut, myös sanamaalarin kykyynsä luottava mestari. Tällaista ei ennen ollut meillä kukaan kirjoittanut. Luonnonkuvauksia totta kai, mainituista Runebergista ja Topeliuksesta alkaen aina Aleksis Kiveen ja Juhani Ahoon, mutta heillä luonto liittyy toimintaan, ihmisten elämään, johonkin tarkoitukseen. Ahon lastuissa oli vapaitakin luonnonimpressioita, mutta niissähän on aina jokin allegorinen tarkoitus, kansallinen ja isänmaallinen kärki, erityisesti sortovuosina. Sillanpään puhdasta palettia ei ollut kellään. Ei hän turhaan oleillut opiskeluvuosinaan Tuusulassa Eero Järnefeltin atelieerissa; paljon yhteistä on vanhemman taiteilijan ja nuoren sanamaalarin näkemyksissä, valööreissa, värien valinnoissa ja vaikkapa hiljaisen suviyön tunnelmissa niityn yllä.
Luonto, suomalainen maisema oli sentään niin suosittu aihe maalaustaiteessa ja säveltaiteessakin kuultiin metsien huminaa ja nähtiin järvien sinistä liplatusta – ajatellaan vain tulkintoja Sibeliuksen musiikista – että äärettömän vaikea oli löytää uusi näkökulma, avata uusia tulkintoja tähän tavallaan itsestään selvänä pidettyyn aiheistoon. Sillanpäältä se onnistui. Mutta miten, millä varoin? Anto Leikola on valaissut oppineesti sitä tieteellistä arsenaalia, johon Sillanpää sitten opiskeluvuosinaan Helsingin yliopistossa ja sen liepeillä tutustui. Siinä ne olivat hänen opilliset eväänsä, jotka eivät sittenkään jääneet niin ohuiksi – huolimatta siitä, että oppiarvot ja tutkinnot jäivät saamatta. Syntyi ehkä vielä arvokkaampaa: kokonaisvaltainen elämännäkemys, suorastaan maailmankatsomus jos näin juhlallista sanaa rohkenisi käyttää. Ja se oli omana aikaan uusi, moderni ja radikaali kuten olemme kuulleet.
Kaikki liittyy kaikkeen! Yksikään lehti ei putoa maasta järkähdyttämättä vähäiseltä osalta maailman kokonaisuutta! Ihminen ja luonto ovat samanarvoisia! Nämä olivat huimaavia ajatuksia 1900-luvun aamunkoitossa. Olihan ihminen sentään totuttu näkemään luomakunnan herrana. Kirkon rakentama hierarkia oli hallinnut ihmismieliä vuosisadat. Englantilainen luonnontutkija Charles Darwin oli jo sekoittanut hyvän järjestyksen ja aiheuttanut pahan järkytyksen läntisen ihmisen maailmantajuntaan. Kuinka vielä Hietanenkin pilkkaa Lahtisen arvelua siitä, että ihminen on kehittynyt kalasta Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa. Sillanpää kuului opiskelijapolveen, joka omaksui uudet ideat juhlien ja innostuneina. Vanhat totuudet tahdottiin lyödä säpäleiksi! Sillanpää oli maltillinen luonne, häntä pidettiin ylioppilaspiireissä vanhasuomalaisena eikä hän osallistunut Hämäläis-osakunnan poliittisiin väittelyihin. Mutta sisimmässään hän riemuitsi luonnontieteen huimaavista uusista näkemyksistä. Vanha käsitys ajan olemuksesta horjui. Kuka on sanonut että että aika kulkee janan tavoin vaakasuorasti eteenpäin. Ihmisen tajunnassa tikittää ihan toisenlainen kello kuin se kylmä taskunauris, joka mittaa viisareillaan tiettyjen viivojen välistä aikaa. Sveitsin patenttiviraston insinööri Albert Einstein oli kehitellyt kumouksellisia teorioita fysiikan alalla, jolloin hän oli päätynyt asettamaan aivan uuteen valoon paikan ja ajan käsitteet, keksinyt niiden ennen tuntemattoman samanaikaisuuden, pannut uusiksi massan ja energian käsitteet ja esittänyt uuden painovoiman teorian, josta kehittyi tunnettu suhteellisuusteoria. Kaikki uusiksi! Tiede näytti mahtinsa! Ei ihme että nuori Sillanpää päätti luopua lääketieteen opinnoista ja suuntautua luonnontieteisiin. Olihan Darwinkin opiskellut ensin lääketiedettä ja jopa teologiaa. Eri asia että Sillanpää vieteri ja varat eivät sitten riittäneet tieteellisellekään alalla, ja hänestä tuli kuten hän myöhemmin tähdensi ”uraltaan suistunut yksilö”, jonka ilmaisuväyläksi tarjoutui kirjoittaminen. Siinäkin hän toimi sekä taiteilijan että entisen tieteilijän tavoin, sekä tutkien että kuvaillen.
Ajan suhteellisuus viehätti häntä. ”Aika, mitä se on?” kysellään hänen esikoisromaanissaan Elämä ja aurinko (1916). Tuusulassa Sillanpää oli tavannut nuoren filosofin Eino Kailan, joka myös innostui ajan suhteellisuudesta. Kumpikin tieteilijä luki ranskalaisen filosofin Henri Bergsonin kirjoituksia samasta aiheesta. Tämä räjäytti ja vapautti kirjallisuuden ilmaisukeinoja ja hedelmöitti muitakin taiteita. Ei Pablo Picassonkaan tarvinnut kuvata ihmistä enää semmoisena kuin kanssaihmiset hänet näkivät, vaan omina muunnelminaan, nenä ja silmät missä sattuu. Perspektiiveiltään vääntynyt kubistinen maailmankuva oli eräs suhteellisuusteorian tuote. Sillanpää ei edennyt muodon särkemiseen saakka, hänelle riitti aikatasojen sekoittaminen. Hänen hienostuneet romaaninsa eivät noudata aivan linjakasta kronologiaa, vaan elämä kulkee palasina, fragmentteina, rinnakkaisina ja sisäkkäisinä aikaelämyksinä. Parhaat esimerkit ovat kokeellinen Elämä ja aurinkosekä taiturimainen Ihmiset suviyössä (1934). Mutta myös Nuorena nukkuneesta (1931) kriitikot kuten Alex Matson löysivät jopa ajallisia virheitä varsinkin alkujaksosta: Kustaa Salmelus ei voi vanhentua niin nopeasti kuin kertoja antaa ymmärtää. Oliko kyseessä kertojan laskuvirhe vaiko romaanin näkemys ajan sisäkkäisyydestä ja suhteellisuudesta?
Kuinka Sillanpään ensimmäinen teos sitten toteuttaa uusia ideoita? Oli selvää, että maailmanrakennuksen totuttujen totuuksien kyseenalaistaminen aiheutti ihmisissä ahdistusta. Ainahan uusi hämmentää. Erityisesti jos kirkon ja yhteiskunnan tukirakenteet horjuvat, vaikkapa vain tiedollisella tasolla. Hämmennys näkyy Sillanpään esikoisromaanissa. Siinä on kolme henkilöä suomalaisen suven sylissä – Elias, Lyyli ja Olga – ja heidän ympärillään jytisee jo ensimmäinen maailmansota, mutta romaania lukemalla ei voi aavistaa että jossakin on sota, suorastaan naapurissa ja omassa maanosassa, niin täydellinen on suven idylli Sillanpään maailmassa. Idylli ulkoisessa maailmassa, mutta ihmisissä kuohuu kyllä myrsky, heidän suhteissaan ja unelmissaan, niin tyyniltä kuin vaikuttavat. Nuoret ihmiset eivät enää tiedä paikkaansa eivätkä elämisen tarkoitusta. He ajelehtivat suven ulapalla ilman päämäärää – vaikka sellainen onkin Olgalla, joka aikoo kesän lopulla naimisiin ja kunnialliseen joskin ilottomaan aviovuoteeseen Bruniuksen kanssa, mutta hänenkin ajatuksensa ovat muutostilassa. Hän haluaa kokeilla Eliaan vantteria käsivarsia, tämän ylioppilaan tervettä maalaisvartaloa. Ehkä hän haluaa myös pirahduttaa ensimmäiseen jälkeläiseensä Eliaan tervettä elämänvoimaa. Mutta henkisesti nuoret ovat tuuliajolla, he kokeilevat eroottisia sivupolkuja, tutkivat itseään ja toisiaan, vaistoilevat ja aistoilevat. Mutta selkeän ajattelun sijaan heidän sisäinen maailmansa saa kertojalta tällaisen luonnehdinnan:
(sitaatti)
Varsinaisen radikaalin keksinnön Sillanpään kertoja tekee kuvatessaan Eliaan ja Olgan ensimmäistä lemmekästä kohtaamista naisen ujostelemattoman auringonkylvyn jälkeen. Rakastelua kuvataan pienen mustan hyönteisen näkemänä sinisen kellokukan kuvusta! Jättiläismäiset ihmishahmot temmeltävän ruohikossa tavalla, jonka merkitys ei selviä hyönteiselle.
(sitaatti)
Mitään tällaista ei ainakaan ennen ollut kirjallisuudessa kuvattu. En ole varma oliko näkökulman valinta uutta myös maailmankirjallisuudessa, mutta enpä ihmettelisi jos oli. Toisaalta hyönteisten elämää on kuvattu jos minkälaisissa tieteellisissä, puolitieteellisissä ja kaunokirjallisissa teoksissa eikä ihmisen keksintäkyvyllä ole rajoja. Sillä ihminenhän tämänkin on kirjoittanut, pienen mustan hyönteisen luomaa maailmankuvailua ei ainakaan toistaiseksi ole tullut missään julki.
Sillanpään esikoisromaani ei pääty oikein mihinkään, vaikka lopussa on Olgan häät ja Runoilijan syysmatka. Mutta emme saa tietää kuinka näiden ihmisten elämä tulee kulkemaan, olivatko he kehittyneet tai muuttuneet kesän aikana. Ehkä nuorin, herkkä Lyyli on kovettunut, kääntynyt sisäänpäin kovien kolausten jälkeen. Olgasta tulee kaiketi seurapiirikelpoinen tuomarisrouva Helsinkiin. Pettynein taisi olla Elias, joka leikitteli kahden naisen kanssa ja menetti molemmat. Mutta kyllä hän varmaan uusia seikkailuja taas keksi seuraavana kesänä. Hän ei vaikuta kovin vakavalta tai kypsyneeltä nuorelta mieheltä kuten ei monikaan tuossa iässä, vähän päälle kahdenkymmenen. Hänessä luulisi olevan samastumiskohdetta nykypäivän ajelehtivalle, tietään vasta etsivälle, naisista innostuneelle nuorelle miehelle. Ehkä naisissakin on jotain tutunomaista, vaikka heidät kuvataan etäämpää, Eliaan katseen ja toimien kohteina, kunnes Olga ottaa ohjat käsiinsä. Hänestä voisi aikamme maltillinen feministikin kiinnostua, siitä miten hän käyttää miehiä, Eliasta ja tulevaa sulhastaan oman tahtonsa ja omien mielihalujensa mukaisesti.
Olemmekin liukuneet ihmissuhteiden puolelle. Mikä olikaan se elämänhurma, josta Elämän ja auringon kriitikot niin haltioituneina puhuivat? Kyllähän se liittyi näiden ihmisten ja luonnon suoraan yhteyteen. Vahvimmin he hurmaantuivat luonnosta, lopulta enemmän kuin toisistaan. Tietysti he ovat rauhallisia länsisuomalaisia ihmislapsia, eivät he mitenkään riehu tai toitota tunteitaan. He ovat hiljaista väkeä. Heidän rinnassaan käy hiljainen myrsky. Se on semmoinen pinnanalainen myllerrys, joka kuvataan luomakunnan kautta. Sellaista on todellinen luonnonrunous. Tämä oli se, mikä lukijoita niin voimallisesti viehätti. Ja sen uskoisi viehättävän edelleen, jos lukijalla on malttia eläytyä ikään kuin hidastettuun hillittyyn hurmioon, joka kasvaa ja elää omassa verkkaisessa rytmissään.
(sitaatti)
Palataan sinne Myllyjoen varteen. Kun sen liike, veden virtaus, sudenkorennot, ravut, näihin liittyvät tapaukset riittivät tarkkailun näyttämöksi, voi kuvitella millainen järkähdys pienelle pojalle oli hänen tunnettu uskalias tutkimusretkensä jokea myöten aina siihen pisteeseen, mistä sininen laaja järvenselkä aukeni näkyviin. Järkähdyttävä komeus: maailma onkin paljon suurempi kuin poika on kuvitellut. ’Kertomus järvestä’ ennakoi niitä askelia, jotka sitten johtavat Haukijärvelle, Tampereelle, Helsinkiin. Maailma avartuu, muuttuu toiseksi. Ainahan sekin vaatii muuntautumista, muutosta, sopeutumista muutoksen. Nuori Sillanpää osoittautuu mestarisopeutujaksi, mutta kaikki ei hänessä pysy kasassa, sosiaalinen muutos on liian jyrkkä. Pojan on palattava kotiin Töllinmäkeen kokoamaan itseään. Lohduttajana, kokoajana, palauttajana toimii tietysti luonto, rauhoittava ympäristö, yhtä hyvin suviöinen maantie kuin Laitilan talon perunakuopan reunama. Taikka kotoinen saunan löyly. Sieltä taas tie aukenevi, ura uusi urkenevi.
Sosiaalisen murroksen teos on novellikokoelma Ihmislapsia elämän saatossa (1917). Sehän varsinainen esikoisteos olikin, vaikka ilmestyi romaania myöhemmin. Se on se väliinputoajan kirja, kurkistusluukun kertomuskokoelma, josta näkyy missä pinteessä Sillanpää opiskeli sosiaalisesti katsoen. Hän ei löytänyt paikkaansa yhteiskunnasta, jossa vallitsivat vielä jyrkät luokkaerot. Vain taiteilijoiden Tuusulassa ne loivenivat perusinhimilliseen hyväksyntään, mistä Sillanpää kiitti varsinkin Järnefeltien perhepiiriä; siellähän tuntui tolstoilainen tuoksahdus ja vaikutti Elisabet ja Arvid Järnefeltin ehdoton radikalismi. Ei Sillanpää sinnepäin lähtenyt kulkemaan, mutta ulkoisten vaatimusten heltiäminen vapautti häntä varmasti yhtä paljon kuin kotoinen luonto. Tärkein oli huimaava oivallus: tästä ainutkertaisesta luontosuhteesta voi tehdä jotakin, siitä voi tehdä kertomataidetta ja siitä taas sellaisia tuotteita, joita voi myydä ja josta voi hankkia elantoa. Ratkaiseva havainto. Siitä se lähti, vaikka toiveet tulivat ylimitoitetuiksi, kirjoittajan pohja monesti pettäväksi.
Harjoitetaanpa hetki kontrafaktuaalista kirjallisuudentutkimusta, joka on yleisempää historiantutkimuksen puolella. Suomeksi se tarkoittaa jossittelua. Tutkitaan tai pikemmin arvaillaan mitä olisi tapahtunut jos olisi tapahtunut toisin kuin tapahtui. Mitä Sillanpäälle olisi tapahtunut ellei olisi syttynyt kapinaa ja sisällissotaa tammikuussa 1918? Mihin suuntaan hän kirjailijana ja ajattelijana olisi kulkenut?
Sotahan vaati nuorelta (30) kirjailijalta nopeaa tilintekoa, se oli syvä maailmankatsomuksen murros, entiset totuudet taas säpäleinä, nämä vasta hankitut. Monistit olivat varmoja siitä, että sodat olivat käyneet mahdottomiksi sen jälkeen kun ihmiskunta oli ottanut haltuunsa tieteen uudet keksinnöt. Tällaista julisti Wilhelm Ostwald 1914, ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Melkoista historian ironiaa. Sillanpääkin oli uskonut aseettomaan maailmaan, hän oli nuoruudessaan aito pasifisti, jonka ei tarvinnut ottaa asetta käteensä, koska omaa sotaväkeä ei ollut eikä Venäjän väkeen menty, Kaikki tämä idealismi sirpaleina. Kokoa nopeasti itsesi ja palaset ja katso todellisuutta silmästä silmään. Kirjoita suuri historiasta nouseva romaani koetusta murhenäytelmästä. Miksi tapahtui kuten tapahtui. Ota vähäisin ja vastenmielisin uhri, tämmöinen Toivolan Juha, ja tutki mitä hänelle tapahtui ja miksi tapahtui. Siinä yhteiskunnallisen kirjailijan ohjelma. Tuloksena suuri ja kestävä saavutus,Hurskas kurjuus (1919).
Mutta minne jäi uudistava luonnontutkija Sillanpää? Toivolan Juha tuskin ehtii huomata mitä luonnossa tapahtuu, sellaisen työtaakan alla hänen elämänsä kulkee. Luonto on etupäässä vihollinen, vastustaja, vaivan tuottaja. Kesken leikkuun alkaa sataa, on palattava talosta kotiin ja taas mentävä, kun tulee poutaa. Omat rukiit varisevat pellolla. Luonto on armoton, hyytävä halla tuo alussa nälkävuoden, eletään juhlallisia aikoja, jotka eivät parane. Kärsimys kasaantuu, luonto ei armahda vaan kurittaa. Nauttiiko Juha koskaan luonnosta? Ainakin kerran: poimiessaan lastensa kanssa taloon puolukoita, sekin kuuluu torpparin taksvärkkiin. Puolukoiden poiminen on selvää ja helppoa ansiota, sen kerran työkin käväisee lähellä jonkinlaista nautintoa, kun sen tulokset ovat niin selvästi nähtävillä. Nekin tietysti on toimitettava taloon, kuka sitä itselleen kerkiää marjoja poimimaan.
Jos kapinaa ei olisi tullut, jos kehitys olisi jatkunut tasaisena, olisiko Sillanpää jatkanut tieteellispohjaisena luonnonkuvaajana ja kertomataiteen tyylillisenä ja näkemyksellisenä uudistajana? Mahdollisesti. Hänellä ei olisi ollut taakkanaan ja toisaalta aihevarastonaan koko kapinasodan jälkihoitoa, sen seuraamusten seikkaperäistä kuvailua omassa yhteisössään. Hän olisi voinut keskittyä siihen minkä kaikkein parhaiten osasi: luonnon runouteen. Olisiko hänestä tullut Marcel Proustin kaltainen äärimmäisen artististen aistien ja elämysten hienomekaanikko? Mahdollisesti sitäkin. Muitta eikö hänen kertomataiteensa olisi silloin ohentunut ja menettänyt kasvuvoimaansa? Todennäköisesti. Elämä ei tarjoile puhtaaksi viljeltyjä linjoja. Kirjailijakin elää ja kirjoittaa juuri siinä aallokossa, jonka aika ja yhteiskunta ja ympäristö hänelle järjestävät. Luontosuhde auttoi Sillanpäätä myös yhteiskunnallisessa tilityksessä. Hänellä oli yhteiskuntaelimistöön eräänlainen lääkärin asenne. Hän kuulosteli kuumetautisen yhteisön sydämenlyöntejä. Ihmisiä hän tarkasteli osana suurempaa kokonaisuutta, enemmänkin luomakuntaan kuuluvina kuin yhteiskunnan tietoisina ja valppaina jäseninä. Se oli hänen voimansa ja rajoituksensa. Jopa Nobel-komitean lausunnoissa 1930-luvun mittaan valiteltiin hänen teostensa henkilöiden hiljaisuutta ja sitä, että he ovat niin maan poveen vaipuvia, äänettömiä tyyppejä, joiden kanssa ei tee mieli vaihtaa ajatuksia. Siinäpä kuulivat kyröläisetkin, siis teosten henkilöiden esikuvat, mahdollisen kunniansa. Liian passiivista ja vaipuvaa sakkia! Mutta se oli biologin näkemys: ihmisellä ei lopultakaan ollut niin suurta erikoisasemaa ja ominaislaatua, hän oli osa suurempaa ruljanssia, siihen kuuluva mutta siihen verraten vähän vaikuttava osanen.
Missä määrin me tänään huippumodernissa ja läpinäkyvän demokraattisessa maailmassamme voimme vaikuttaa ympäristöömme? Olemme ainakin vapaammat tekemään, menemään ja tulemaan kuin Toivolan Juhat, Silja Salmelukset ja Syrjämäen Jalmarit, puhumattakaan Mettälän Jukasta tai Santrasta. Kun oikein etäisyyden päästä katsoo, Sillanpään ihmiset pysyvät kehyksissään liikkumatta ja näyttävät pienenevän, tosiaan sulautuvan ympäristöön. H eivät hevin nouse meitä puhuttelemaan, he ovat kuin laatukuvia, jotka vetoavat, ovat vaiti eivätkä kutsu puoleensa.
Kuinka sitten oivalsikaan Nobel-komitean vaikutusvaltainen sihteeri Per Hallström, joka kirjoitti Sillanpään kaikista teoksista pitkiä lausuntoja sitä mukaa kuin ne ilmestyivät 30-luvulla. Todettuaan toistuvasti, että Sillanpää oli luonnonkuvaajana, tyylitaiturina ja pienten ilmiöiden kuvaajana vailla vertaistaan silloisessa maailmankirjallisuudessa – niin hän todella väitti – Hallström oli yhtä usein valittanut älyllisesti kiinnostavien henkilöiden puuttumista kirjailijan galleriassa. Vain näitä maan poveen vaipuvia, äänettömiä. Kunnes hän luki Sillanpään novellien uuden valikoiman, Ragnar Ekelundin ruotsintaman Resan till Kvarnbäcken– Retki Myllykoluun – ja löysikin sieltä 1937 edes yhden lämpimän, älykkään henkilön, jonka kanssa kannatti vaihtaa ajatuksia: näiden novellien kertojan.
Kun Sillanpää kertoo useimmiten minä-muodossa, voidaan kertojalla olettaa olevan jonkin verran tai enemmän kirjailijan omia äänenpainoja ja ajatuksia. Tästä aukenee uusi näkymä hänen luontosuhteeseensa ja myös sosiaaliseen mieleensä.