Danielson-Kalmari seminaari Asikkalassa 7.2.08 / Panu Rajala

Mika Waltarin kirjailijanura tarjoaa tarkastelukulmia miltei rajattomasti. Kirjailija, joka on koetellut kaikkia kirjoittamisen lajeja, jonka tuotanto on laajempi kuin kenenkään muun tässä maassa, jonka teoksia on käännetty ja myyty useammassa maassa ja suuremmin painoksin kuin kenenkään muun, hänessähän riittäisi puhumista ja kirjoittamista vaikka kuinka monen seminaarin tarpeisiin.

Mihin puoleen tässä keskittyisimme? Olemme täällä historiallisissa kehyksissä, ja Waltarihan on tullut tunnetuksi nimenomaan historiallisilla aiheillaan, niitä häikäisevästi elävöittämällä ja niitä modernisoimalla. Katselkaamme vähän mistä Waltarin mielenkiinto historiaan alkoi ja miten pitkälle hän tällä saralla pääsikäään.

Nuori meteorin tavoin esiin noussut menestyskirjailija Mika Waltari ei ollut vähääkään historiasta kiinnostunut. Hän etsi ja eli kiihkeästi nykyaikaa kuten 20-luvun kirjallinen sukupuoli Suomessa ja Euroopassa muutenkin. Tulenkantajat ihailivat koneita, tekniikkaa, vauhtia, bensiinintuoksua, pilvenpiirtäjiä, reklaamivaloja, teräspalkkeja, bistroja, parfyymejä, muodikkaita vaatteita ja alastomuutta, neekerijazzia ja kabarettien tanssijattaria. Tämä oli aika pinnallisesti nähtyä nykyaikaa, mutta yhtä kaikki se humallutti ja innoitti kirjoittamaan, niin Maurice Decobraa, Olavi Paavolaista, Scott Fitzeraldia, Paul Morandia kuin Mika Waltaria. Kaikki he ruokkivat ja lainasivat toisiltaan. Vapauden kokemus oli haltioittava, muitta myös sulautuminen massoihin oli yksi 20-luvun nousukauden iskuajatus, kollektiivisen elämäntunnon tavoittelu, ja tällöin esikuvia etsittiin myös idästä nuoresta Neuvosto-Venäjästä, Majakovskin tai Jeseninin tai Blokin runoudesta, futurismista, dadaismista, hulluttelusta ja vallankumouksesta yhtä lailla – ennen kuin Stalinin rautainen kuri alkoi.

Waltarin Suuri illusioni (1928) on edelleen mainio todistus ajasta, jolloin maailma aukeni Helsingissä ja Pariisissa uutena ja rajattomin houkutuksin, mutta menneen sisällissodan varjot, uskonnollinen ja seksuaalinen ahdistus kahlitsivat silti nuorten kosmopoliittien suhteita ja kohtaloita. Waltari kirjoitti kauhunovelleja. Synnistä seurasi rangaistus, pahimmillaan syfilis ja rakkauden illusionin menetys kuten hänen esikoisromaanissaan. Uskonto ja erotiikka olivat nuoren Waltarin keskeiset teemat; hänen filosofian gradunsakin oli otsikoltaan ’Taivaallinen ja maallinen rakkaus’. Olavi Paavolainen lohkaisi jossakin kritiikissään, että Mika Waltari lepää pää madonnl; kuukausimääriä, tehnyt tuon junamatkan Konstantinopoliin, pelannut Monte Carlon kasinossa, käväissyt Italiassa ja Bretagnen rannikolla ja kirjoittanut uskonnollisen kertomuksen, romaanin, matkakirjan, novellikokoelman, kaksi runokokoelmaa, yhden satukirjan, opiskellut teologiaa ja lukenut itsensä filosofian kandidaatiksi. Hän oli 21-vuotias, syksyllä hän julkaisi uden novellikokoelman ja näytelmän ja meni pian kihloihin ja naimisiin.

Miten hän ehti kaiken tämän? Nykypäivänä, globaalissa ja tehokkaassa ajassamme, parikymppinen nuori mies on hädin tuskin ehtinyt ylioppilaaksi, ehkä interreilannut kesän ja viettänyt yhden luppovuoden miettien mitä rupeaisi tekemään.

Millä varoilla hän matkusteli ja opiskeli tällaista rakettivauhtia? Ei ainakaan med pappas pengar. Yksinhuoltajan poika, keskimmäinen kolmesta veljeksestä, sananmukaisesti kirjoitti rahat kokoon ja lainaili loput, varsinkin isävainaansa ystävältä, insinööri Jalo Sihtolalta. Mutta hänellekin Waltari maksoi tunnollisesti takaisin joka pennin. Matkabudjetit koostuivat lehtikirjoituksista, matka-artikkeleista, kustantajan ennakoista ja tekijänpalkkioista. Hän matkusti kolmannessa luokassa, eli köyhästi ja söi säästeliässti, vaikka haltioitui joskus juomaan aika railakkaasti. Sehän oli Pariisissa halpaa, mutta ei kovin terveellistä. Hän opiskeli ranskaa ja luki koko ajan, paljon, vanhaa ja uutta, kaunokirjallisuutta mutta myöskin historiaa. Kirjoittaessaan hän vietti säännönmukaista elämää halvassa pihanpuoleisessa hotellihuoneessaan Seinen rannalla. Hotel de Suède, 10 frangia päivä ja madamen elämänohjeet päällisiksi; tänään hotelli samalla paikalla Notre Damen juurella on vähän toisissa hinnoissa. Eikä varmaan hotellin emäntä ehdi Suomen poikia valistaa Pariisin viettelyksistä.

Käännekohta oli 30-luvun alku, käänne suomalaisessa politiikassa, käänne maailman taloudessa ja käänne kotimaisessa kirjallisuudessa. Talouspula ja talonpoikaismarssi kiristivät tunnelmia maassa. Nopean ja iloisen kansainvälisen kauden jälkeen suomalaisuus oli jälleen valttia, oman maan menneisyys, maalaiskuvaus, kansankulttuuri, omat klassikot, Kivi ja Kalevala nousivat uuteen arvoon.
Mika Waltari oli runoilija, sadunkertoja, valtavan fantasian omaava kuvittelija, joka kuitenkin yritti ja halusi uskollisesti elää myös oman pienen kansansa mukana ja sen vaiheissa. Hänestä tulee patrioottinen kirjailija, ensin armeijakuvauksessaan Siellä missä miehiä tehdään, sitten näytelmässään Yö yli Euroopan ja Isänmaan parhaat, jotka eivät päässeet edes näyttämölle aikanaan. Maanalainen kommunistinen liike toisaalla, ja isänmaalliseen kansanliikkeeseen, sen ääri-ilmiöihin kohdistunut satiiri toisaalla koettiin kumpikin liian vaaralliseksi aiheeksi 30-luvun alussa. Maaperä oli liian polttavaa, kun suomalaista demokratiaa koeteltiin. Niinpä Waltari kääntyi historiaan.

Historiallista materiaalia hän alkoi työstää ensin oman sukunsa piiristä. Hän lähti Hattulasta, hämäläisestä Katinalan kylästä ja suurista nälkävuosista liikkelle kuvatessaan isoisänsä Gustaf Heleniuksen eli Elias Kustaalan saapumista Helsinkiin romaanissa Mies ja haave (1933). Kaukana Konstantinopolin loisto tai Pariisin bistrot; nyt Waltari vakiintuneena perheellisenä miehenä halusi kuvata sukunsa vaiheita, säätykiertoa, sivistyneistön suomalaisuustaistelua ja Helsingin kasvua. Hänkin halusi juurilleen ja samalla koetella voimiaan vaativan aiheen parissa.
Tätä hänen ei ehkä olisi pitänyt tehdä, jos hän ajatteli kirjallista mainettaan. Loistavan alkumenestyksen jälkeen hänen tähtensä alkoi laskea. Suuri historiallinen trilogia oli ehkä liikaa hänen voimilleen, hän ei malttanut keskittyä kylliksi. Sukuromaani sai vaimean vastaanoton, joskin nähtiin hyväksyen se, että nopeisiin voittoihin ja moraalisesti arveluttaviin aiheisiin innostunut kirjailija oli vakavoitunut ja tarttunut suureen kansalliseen tehtävään.

Hänen isän puoleisen sukunsa juuret johtavat tänne Hämeeseen kuten tiedetään. Hän oli itse asiassa paljon paremmin perehtynyt suomalaiseen maalaiselämään kuin yleensä tiedetään. Häntä pidetään ennen kaikkea urbaanin elämän kuvaajana, ja toisen polven paljasjalkaisena helsinkiläisenä ja Euroopan matkaajana hän tietysti sitä olikin. Mutta Mies ja haave kuvailee alkuluvussaan Kustaalan talon häviötä väkevin vedoin, maalaillen tuhon ja rappion ennusmerkkejä nälkävuosien kurimuksessa miltei kuin F.E. Sillanpää Hurskaan kurjuuden unohtumattomassa alkuluvussa, jonka Waltari oli tietysti lukenut. Mutta hänen kertojanotteensa on symbolisempi, hän harrastaa kauhun koristeita miltei Selma Lagerlöfin romanttisvoittoisessa hengessä ja se on toisenlaista kuin Sillanpään biologinen naturalismi. Kustaalan suku häviää talostaan aivan kuin Penjamin suku häviää Nikkilän talosta Harjakankaan kylästä, molemmissa oli heikkoja hurjastelevia miehiä, Sillanpää näyttää suvun häviön aina kapinan 1918 joukkohautaan saakka, mutta Waltarin suvusta myös noustaan muurarin ammattiin, opilliseen sivistykseen, pappissäätyyn ja liike-elämään; tiedämmehän että eräs suvun haara perusti leipomon, josta kasvoi aikanaan tämä menestyvä Oululaisen firma ja maineikas kahvila Sinuhe Lahteen. Monenlaista historiaa.

Mika Waltari ei koskaan käynyt sukunsa kantatalossa, tässä Waltarin talossa Hattulan Katinalan kylässä. Hän kertoo suuresta sukukokouksesta 60-luvulla, jolloin siihen olisi ollut hyvä tilaisuus kun kokousväki teki retken Waltarin taloon, mutta kokous oli akateemikon kertoman mukaan niin perusteellinen ja väsyttävä, ettei hän enää jaksanut sinne lähteä. Ei hän siksi toiseksi koskaan käynyt Egyptissäkään. Waltarin talo on edelleen olemassa ja hyvin asuttuna, vaikka eri suvun hallitsemana; nimi on kuitenkin säilynyt ja siirtynytkin uusille asukkaille (alk. förvaltare, Pohjanmaalta).

Helsinki-trilogian Isästä poikaan kolmas osa Palava nuoruus palaa alussa Hattulan maisemaan, sinne pieni Juhani (Mikan omakuva) ja hänen veljensä toimitetaan kapinaa pakoon v 1918 – yhdenmukaisuuden vuoksi Waltari käytti tässäkin isänpuoleista sukutaloa, vaikka todellisuudessa hänet veljineen toimitettiin keväällä 18 Pornaisiin Laukkoskelle Nyykrän taloon, joka oli hänen äitinsä tädin omistuksessa. Mika oli tuolloin 10-vuotias. Romaaniin hän kehitteli vähän dramaattisempia kokemuksia Juhanille kuin Pornaisten rauhallinen todellisuus tarjosi, mm. punaisten teloituksen pikkupoikien näkemänä. Pornainen oli huomattava jääkäripitäjä eikä ihan tyypillinen, joten Häme sopi kapinasodan näyttämöksi paremmin. Siellä Waltari kirjoitti myöhäiset historialliset romaaninsa 50-luvun alusta alkaen, Sinuhe egpyptiläisen ja Mikael-romaanit taas täällä lähistössä Hartolassa vaimonsa suvun ja Kalhon kartanon mailla kuten täällä hyvin tiedetään. Näin Waltarilla oli siis kolmekin tukikohtaa maalaiselle mielikuvitukselleen, vahvat yhteydet maaseudulle, mikä näkyy hänen tuotannossaan varsinkin 30-luvuilla ja myös sotavuosina 40-luvulla. Työrauhaa hän etsi aina maaseudulta, myös Hyvinkäältä, Imatralta nuoruusvuosinaan, Savonlinnasta ja Saimaan kanavan varresta Viipurin läheltä perheellistyneenä miehenä.

Palava nuoruus, Helsinki-trilogian päätösosa, oli jälleen käännekohta Waltarin uralla sikäli, että se sai huonot arvostelut, niin huonot, että yleensä sävyisä Waltari kimpaantui vastaamaan kriitikoilleen. Syntyi ns. suuri kirjallisuustaistelu 1936. Sillä oli vakavampikin tausta kuin vain kirjallistaiteellinen. Waltarihan hermostui siitä, että Helsingin Sanomat (Viljanen) ja hänen oma lehtensä Uusi Suomi (Marjanen) moittivat hänen romaaniaan, mutta kiittivät innostuneesti muutaman ns. työläiskirjailijan T. Pekkasen ja I. Uurron uusia teoksia. Waltari katsoi, että porvarillistenkin lehtien arvostelijat kallistuivat ymmärtämään enemmän työläishenkistä ja materialismiin sidottua proosaa kuin sitä kristillispohjaista idealismia, johon hänen romaanisarjansa oli kiinnittynyt. Siinähän on ens. osan lopussa kuuluisa lause, jonka hän myöhemmin pyyhki pois romaanien yhteispainoksesta Isästä poikaan:

He olivat uskovaisen kodin lapsia ja se pakotti heidän sielunsa havahtumaan jo varhain ja herätti heissä ensin uskossa sitten kapinassa sen henkisen käymistilan, joka on kaiken kehityksen edellytys. Sillä kumma totuus on se, että ne miehet, jotka nuoruudessaan näkivät vuosisadan vaihtuvan ja joista tuli jotakin, ne olivat uskovaisten kotien lapsia, mutta monet muut hävisivät maineettomuuteen. (360)

Waltari väitti HS:iin ja US:een lähettämissään vastineissa, että vasemmistolainen solutus oli levinnyt myös porvarillisiin sanomalehtiin ja niiden kriitikoihin. Se oli kova väite 30-luvulla ja varmaan liioiteltu, mutta sillä oli vakava ja todellinen tausta. Juuri 30-luvun puolimaissa Komintern Moskovassa todella aloitti entistä aktiivisemman vaikuttamisen länsimaihin, mm. Suomeen, mielialojen muokkaamiseksi suosiollisiksi vallankumoukselliselle kehitykselle, ja O.W. Kuusinen ja Poika Tuominen rahoittivat Kirjallisuuslehteä ja kirjoittivatkin siihen ja kaikin tavoin kirjallista maailmaa tahdottiin kääntää sosialismin ja NL:n ideoille suopeaksi. Tottahan Waltari tästä oli selvillä, mutta selkäänsä hän sai tässä suuressa kirjallisuustaistelussa ja katui lopun ikäänsä siihen ryhtymistä.

Joten kokemukset ensimmäisestä suuresta historiallisesta romaanista eivät olleet erityisen rohkaisevia. Palava nuoruus tuli tosin niin lähelle tekijän omaa elämää, suorastaan porstuaan ja omaan aikaan 30-luvun kynnykselle, siinä yritettiin liikaa, sekä omaelämäkertaa että kansakunnan koko kuvaa, henkilöitä oli kapinallisesta kommunistinuorukaisesta IKL-henkiseen liikemieheen, ja aikaperspektiivi oli auttamatta liian lyhyt niin että sitä ei enää voinut pitää historiallisena romaanina, tuskin kokonaan toistakaan osaa Sielu ja liekki, joka kuvaili Waltarin isän uskonkilvoituista ja avioliittoa ja varhaista kuolemaa. Se onkin trilogian hehkuvin ja paras osa.

Waltarin pettymys ja turhautuminen trilogian vastaanoton johdosta oli niin syvä, että hän hylkäsi historiallisen aihepiirin ja siirtyi pienoisromaaneihin, joilla saavuttikin suuren menestyksen. Hän oli kuvitellut jotakin aivan muuta. Hän kertoi myöhemmin kuinka ajatteli suuruuden unelmissaan, että Helsingin kaupungin olisi pitänyt pystyttää ratsastajapatsas hänen kunniakseen kaupungin kasvua kuvaavan romaanin valmistuttua, mutta sittemmin hän vanhana ja viisaana olisi tyytynyt huomattavasti vähempään: hänhän toivoi, että hänen 50-vuotispäiväkseen kauppatorin laitaan laitettaisiin pisuaari ja nimettäisiin se Mika Waltarin mukaan. Sekään ei toteutunut. Olihan akateemikon arvo sentään huomattava tunnustus, Täyttäessään 70 vuotta hän joutui tyytymään Kirjailijaliiton luovuttamaan mitaliin, jonka sai Väinö Linnan ja Arvo Turtiaisen jälkeen. Lopulta Waltarin muistomerkiksi tuli se Veikko Hirvikosken kiistelty Kuningasajatus rav. Eliten eteen – ellei nyt Hartolassa keksitä jotain uutta, siellähän on kova henki päällä Waltarin 100-vuotisjuhlien merkeissä.

Täyden hyvityksen Waltari sai kyllä heti kirjallisuustaistelun jälkeen voittaessaan WSOY:n pienoisromaanikilpailun teoksellaan Vieras mies tuli taloon (1937), josta varsinaisesti hänen käännösmenestyksensä ja ulkomainen levikkinsä alkoi. Siinäkin teos, joka osoitti kuinka hyvin tekijä hallitsi maalaistalon työt ja vuodenajat ja elämänrytmin. Hänhän naamioitui huolellisesti, jotta palkintolautakunta ei tunnistaisi hänen kilpailuteostaan, ja saavutti oikeastaan kaksoisvoiton (Sellaista ei tapahdu) tällä taktiikallaan, mutta se on jo toinen ja sinänsä varsin hauska juttu.

Historiallisia aiheita Watari käsitteli 30-luvulla muutaman näytelmän muodossa. Egyptiläisaiheinen Akhnaton auringosta syntynyt sai ensi-illan Kansallisteatterissa 1938, mutta ei suuremmmin menestynyt kuten ei myöskään esikoisnäytelmä Jättiläiset ovat kuolleet 1931. Mutta siinä oli joSinuhen aihe pitkälle luonnosteltuna, eräänlaisena kenraaliharjoituksena. Farao Akhnaton eli Ekhnaton oli kiinnostanut Waltaria kauan, hänen idealisminsa eli monoteistinen uskonsa ja pasifisminsa, josta koitui valtava tragedia ja verilöyly Egyptin rajoille ja Thebaan. Nähtyään ettei idealistinen romaani voi Suomessa menestyä Waltari kirjoitti vuoden kuluttua vastateoksen, tämän Akhanton-näytelmän, jossa kuvasi idealismin tappiota ja tuhoa tuottavaa vaikutusta kansan elämässä. Kuljettiin jo päin sotaa.

Idealisti, suurta parantajaa ja tämän edelläkävijän perässä ratsastavaa opportunistia, hyödyntavoittelijaa, kuvasi näytelmä Paracelsus Baselissa, joka jäi sodan jalkoihin 1942, mutta jossa oli myös jo Sinuhen aineksia ja asetelmaa: aikaansa edellä kokeillut luonnonlääkäri Paracelsus ja hänen oppilaansa Oporinus muodostavat vähän samantapaisen parin kuin stten Sinuhe ja Kaptah sitten suuressa romaanissa.
Waltari oli komennettuna Valtion tiedoituslaitoksen palvelukseen sotavuosina 1939-1944. Hän kirjoitti sotapalveluksessa romaaneja, tietoteoksia, kuunnelmia, filmikäsikirjoituksia, näytelmiä ja tuhatkunta artikkelia, joiden kaikkien tarkoituksena oli ylläpitää henkistä puolustusvalmiutta Suomessa. Tähän tähtäsivät tavallaan sotaan välittömästi liittyneet romaanit Antero ei enää palaa (1940) ja Rakkaus vainoaikaan (1943) sekä myös Suomen historiaaan liittyvät romaanitKaarina Maununtytär (1942) ja Tanssi yli hautojen (1944). äärimmäisen raskautettuna, kovan työ-ja hermopaineen alaisenakin Waltari jatkoi julkaisutahtia romaaani ja vuosi, vaikka ohessa täytyi tuottaa virkatyönä tekstiä kolme kertaa enemmän kuin tavallinen lehtimies tai tk-kirjeenvaihtaja koskaan olisi kerinnyt kirjoittaa.

Antero ei enää palaa on salamavauhdilla syntynyt romaani, joka valmistui jo ennen talvisodan rauhaa helmikuussa 1940. Silti tai sen vuoksi sen kosketus sotaan ja tuore, kuin ilmasta tempaistu, ja myös taistelukuvaukset enimmäkseen päteviä toisin kuin tahdottiin väittää (Saara, Linna). Ehkä jokin tunteellinen väritys – kranaatin lento omalta puolelta, joka merkitsee Anterolle onnen sekuntia ja ”sodan kauneinta ääntä” – on syntynyt pikemmmin kirjoituspöydän ääressä kuin juoksuhaudassa kuten Markku Envall on todennut. Romaanin patrioottinen paatos on totta kai tarkoituksellista eikä tähtää taiteelliseen tasoon, vaan suoraan ja nopeaan vaikutukseen, henkiseen rohkaisuun ja lohdutukseen vaikeana aikana. Sama tarkoitus pätee vähän laajempaan teokseenRakkaus vainoaikaan, jossa opiskelijatyttö rakastuu talvisodassa vammautuneeseen nuorukaiseen, pronssikasvoiseen kuvataiteilijaan. Välirauhan elävänä kuvauksena se on tavallaan Anteron rinnakkaisteos eikä hullumpi, sävyltään sekin vahvasti ajankohtaan liityksissä, maanpuolustustahdon läpäisemä. Romaanissa on komea symbolinen loppu kuinka miehet innostuksen vallassa, laukkaavan hevoskolonnan tavoin ryntäävät kesäkuussa 1941 valtaamaan takaisin talvisodassa menetettyjä alueita. Päähenkilö, opiskelijatyttö Marjut seuraa kolonnaa, joka vie hänen rakastettunsa sotaan, tien varresta näinkin kohonnein tunnelmin:

Hevoset harjat hulmuavina, silmissä villi leimu syöksyivät ohitse jyskyvin rattain. Hänen maansa oli noussut, hänen maansa riensi eteenpäin silmittömän ihastuksen ja toivon vallassa toteuttamaan vuosisataista unelmaa eikä mikään, mikään mahti maailmassa voinut nostaa enää sulkua sen tielle. Hänen onnensa, hänen toivonsa saattoi murskaantua kavioitten alle, mutta sillä ei ollut vähintäkään merkitystä hänen maansa noustessa kesytttömänä ja uljaana epätoivosta ja kuolemasta takaisin elämään.

Voiko patrioottista propagandaa enää vaikuttavammin kirjoittaa? Nämä romaanit sitten unohtuivat omaan aikaansa, sillä Paasikiven ja Kekkosen Suomessa haluttiin mahdollisimman vähän muistaa niitä tunnelmia, jotka Waltari vangitsi teoksiinsa talviosodan ja jatkosodan väliseltä kaudelta.
Muutama sana lopuksi – ennen kuin suurlähettiläs Heikki Talvitie pääsee irti – Mika Waltarin ainoasta Suomen sotaa kuvaavasta romaanista Tanssi yli hautojen senkin vuoksi, että se liittyy päivien teemaan. Kysymyksessä oli alkuaan T.J. Särkän tilaus filmikäsikirjoitukseksi, jonka Waltari kuuliaisena miehenä kirjoitti heti 1942, Porvoon valtiopäivät 1809 aiheena, mutta rahaa ja tarpeita – varsinkaan pukuja ja lavastusmahdollisuuksia – ei sodan oloissa ollut riittämiin, joten filmaus lykkääntyi ja Waltari kirjoitti käsikirjoituksen romaaniksi. Samoin tapahtui Kaarina Maununtyttärelle, sitä ei filmattu koskaan, mutta Tanssi yli hautojen pääsi valkokankaalle sodan jälkeen 1950.

Aiheella oli silläkin propagandistinen tarkoituksensa: kuvata venäläistä valloittajaa lempeässä, ymmärtäväisessä valossa, ikään kuin historiallisena esimerkkinä, jos sodassa kävisi huonosti kuten alkoi näyttää jatkosodan pitkittyessä. Waltari kuvasi keisari Aleksanteri I:n tavattoman suopeasti, romanttisessa valloittajan roolissa, jossa oli myös kritiikkiä mukana, keveän nautiskelijan, pinnallisen hurmaajan kuvauksessa. Mutta kaikkiaan romaani näytti, että venäläisvalloitus voi olla myös onneksi, se voi tuoda suotuisia ehtoja ja vapauksia ja kansan omat laitokset ja säädökset jäivät voimaan. Kuka tiesi mitä tapahtuisi silloisen sodan päättyessä 40-luvulla. Mutta Waltari näytti myös sen katkeruuden, joka kumpusi sodan runtelemista joukoista, urheista sotureista, joiden yli, hautojen yli, valtiopäivätanssiaisia Porvoossa tanssittiin.

Luopio Sprengtporten, myötäilyn, petoksen ja opportunismin teemat ovat mukana, niitähän Waltari syvensi ja jatkoi myöhemmissä romaaneissaan, varsinkin Hakimissa ja Angeloksessa. Ilmiö kiinnosti häntä uskonnollisesti ja poliittisesti, voi sanoa maailmanhistoriallisesti. Romaani tulee osoittaneeksi senkin, että Ruotsin sotaa käyneet suomalaiset joukot eivät sittenkään taistelleet turhaan; Waltarin ja varmaan myöhemmänkin historiantulkinnan mukaan Aleksanteri I taipui ällistyttävään vapaamieliseen kohteluun valloitettua maata kohtaan ainakin osaksi sen sotilaiden osoittaman yllättävän lujan vastarinnan vuoksi; hän näki aivan kuin Stalin 150 vuotta myöhemmin, että näin kovaa kansaa ei kannata pakkokeinoin alistaa, siitä saa vain ikuisen riesan ja kapinan niskoilleen. Waltari näki tämänkin ennen sodan päätöstä, ennen yya-sopimusta. Suomen kääntyminen voittajalle suopeaksi oli yhtä nopea 1809 ja 1944, mutta Waltari näkee myös torjuntavoiton voiman 1944, jolloin Tanssi yli hautojen ilmestyi. Perimmäisenä lukkona oli armeijan kunto ja kunnia, kuten romaani komeissa loppusanoissaan vakuuttaa. Sanat kuultiin elokuvankin päätteeksi Wilho Ilmarin painokkaasti lausumina. Näin voitiin sensuurin puuttumatta sanoa Stalinin vielä eläessä:

Rauta oli puhdasta eikä ruuti liannut. Yli kumartuneiden päiden, yli matelevain kiitosten, yli vastaleivotun aatelin kiiltävien mitalien suojeli Suomea sen armeijan verinen kunnia. Ylioimaisen vihollisen voittamana se ryysyissään ja haavoissaankin kantoi herpaantuvissa kourissaan Suomen kohtaloa tulevaisuutta kohti.

Vakavaan pohjateemaan kutoutuu sitten romanttinen pääteema, Ulla Möllensvärdin ja keisari Aleksanterin suhde, joka on sekä sadunhohtoinen että karvaan realistinen. Kyllähän Waltari kertojana näkee tässäkin valloittajakeisarin tunnottomuuden ja Ullan aseman kansallisena uhrilampaana, mutta hän käsittelee aiheen hellävaraisesti, kietoo sen unelmien ja sinisen romantiikan vaippaan. Yhtä hyvin Ullan vieteltynä kuin kansakunnan alistettuna on säilytettävä kunniansa. Paljon kärsinyt kansakunta tarvitsi ahtaana aikana juuri tällaista tosipohjaista todellisuuspakoa, kyllähän Waltari sen oivalsi.

Aikojen päästä tätä romaania kuten myös Kaarina Maununtytärtävoidaan pitää naiivina ja hempeilevänä, mutta pohjalla on tarkasti tutkittua historiaa ja waltarimaista surumielistä ironiaa. Molemmissa oli sama asetelma: suomalainen tyttö ja suuri valtias, epäsuhta rakkaus, valtapeli, eräänlainen allegoria Suomi-neidosta, kauniista ja neuvokkaasta, myös traagisesta lännen ja idän epävakaiden, arvaamattomien mahtajien välissä. Aina Waltari kirjoitti rivien väleihin tai peräti alle enemmän kuin itse tarina näyttää. Ihmeenä voidaan silti pitää sitä, että hän vain vuosi sen jälkeen kuin tämä kenraaliharjoitus Tanssi yli hautojen ilmestyi (1944) kykeni kokoamaan voimansa niin huikeasti syvempään, laajempaan ja rikkaampaan historialliseen romaaniin, idealismin ja illuusioiden romahduksen värikylläiseen kuvaukseen, oman aikansa huikeaan projisointiin kaukaiseen historiaan kuin oli sitten jättimäinen Sinuhe egyptiläinen.

Ja tästä, hyvät kuulijat, onkin sitten jatkaminen lauantaina Lahdessa. Kiitoksin.