Onpa Karjalan Kannas kehittynyt sitten viimenäkemän. Edellisestä matkasta on toistakymmentä vuotta, silloin Hiidenkiven lukijareissuja tehtiin Ilmari Hakalan johdolla. Kutsuimme niitä Hannes Sihvon kanssa masomatkoiksi, lähinnä kurjien majoituspaikkojen vuoksi. Nythän täällä on ihan mallikkaita hotelleja. Kiviniemessä yövyimme entisellä varuskunta-alueella, missä Pentti Haanpää tuli karvaasti tuntemaan kentän ja kasarmin. Nyt oljentelin kahden hengen hienossa huoneessa, näköala Vuokselle. Kämppäkaverini Vesa joutui pakottavasta syystä luopumaan matkasta.

Mutta ihan hauskaa on näinkin. Martti Turotola opastaa varmoin ottein. Sotahistoria on hänellä hallussa laajoin kaarin. Innokkaita sotahistorian tuntijoita 43 päätä. Kiintoisia keskusteluja käydään. Onkohan missään päin maailmaa niin tarkkoja omien sotien tutkijoita kuin Suomessa. Maasto tunnetaan potero poterolta, bunkkeri bunkkerilta. Muistomerkkejä on kohonnut paljon. Vaan on niitä Suuren isänmaallisen sodankin sankareille.

Ihantala on edelleen pysäyksen arvoinen muistopaikka. Tuolta ne tulivat valtavalla voimalla ja tähän ne pysäytettiin. Hattu päästä miesten kestävyydelle. Tuolla on Portinhoikka, tuolla Kuuterselkä ja Siiranmäki. Tutut nimet kalskahtavat kuin sankaritarusta.

Kiviniemessä meille näytetään sekin Mustosen autokorjaamo, josta koitui paljon harmia talvisodassa. Vihollinen pesiytyi kellariin ja jouduttiin vaivalla pommittamaan hengiltä. Vuoksi virtaa komeasti. Äyräpään töyräs vetää vieläkin mietteliääksi. Tuostahan ne sitten uivat yli, osa hukkuikin. Lepolan Aarne sai sirpaleen selkäänsä. Sekakaupassa on kamaa jos jonkinlaista.

Pääkohteeni tavoitettiin tänään: Kivennapa uskomattoman rumana! Mitään ei ole jäljellä siitä kauniista pitäjästä, josta kertoo Paavolaisen ja Pimiön kuvateos Kivennapa kuvina. Kirkonmäkeä hallitsee betoninen vesitorni, sen alapuolella neliskanttinen kulttuuritalo. Arkkitehtuuri tavoittelee luotaantyöntävää maksimitehoa. Miten helkatissa taiteellisesti lahjakas kansa on onnistunut näin täysin pilaamaan harmoniset, luonnonkauniit ympäristöt.

Löytyy sentään joku hautakiven ripe kirkonmäeltä, Paavolaisen sukua. Katri Paavolaisen muistokivi on säilynyt ihmeen kaupalla. Kaikki muu on pantu sileäksi. Meillä ei ole mitään käsitystä, mistä kannattaisi etsi Olavi Paavolaisen Vienolan paikkaa eikä innosta yrittääkään. Ehkä se joskus löytyy. Seudun tiedän suunnilleen, siitä menee uusi tie ja pari kolossia reunustaa.

Täällä Terijoella on aikaa hengähtää ja sulatella nähtyä ja kuultua. Hiekoilla on vielä jotakin lomailun yritystä, joka kehittyy kovaa vauhtia. Kallistamme miesten kanssa rantaoluet helottavassa auringossa, edessä lainehtii Suomenlahti, tuolla siintää Kronstadt. Pietari on hätkähdyttävän lähellä.Vanha sairaala tarjoaa ihan ajanmukaiset hotellitilat. Yökerhossa on tylsää kuten aina.

Vielä tutkimme Summaa, missä paljon hämeenkyröläisiäkin taisteli niin kovassa paikassa, että osa siirtyi jatkosodassa käpykaartiin. Ylivakerin Topi, entinen appiukkoni, niistä taiseteluista kertoi rauhalliseen tapaansa: kuinka venäläiset tulivat aina samassa muodostelmassa, ja sitten niitä niitettiin siihen aukealle kuin tuhoeläimiä. Lopulta joukot kuluivat loppuun. Mahtava bunkkeri mykistää. Olivat ne aikoja. Kiittää saamme kun tappelivat.

Pieniä ovat omat koettelemuksemme byrokratian kourissa rajalla ja muualla. Kiukkuinen vahtimismentaliteetti ei Venäjältä katoa. Epäluuloa herättää joukkueemme konnut lammas, Karonen V. Saamme vakuuttaa, että mies ei piileskele bandiittina Kannaksen metsissä, vaan jäi rauhassa kotiin. Mutta mehän teemme vielä uuden reissun, ulotamme sen sitten Taipaleelle Yrjö Jylhän taistelupaikoille ja kaivamme esiin Vienolan peruskivet jumalauta. Nyt mentiin vähän kiireellä paikasta toiseen. Voisikohan täällä seikkailla jo omalla autolla vai meneekö romuksi sivuteillä. Päätiet ovat jo loistokunnossa, risteykset kuin Tampereen tuloteillä. ”Ne on selvästi päättäneet jäädä tänne”, huokaisi joukkueemme veteraanievakko.