Tiesinhän jotain Anton Hansen Tammsaaresta, mutta nyt tiedän paljon enemmän. Olin lukenut vain ensimmäisen osan hänen pääteoksestaan Totuus ja oikeus, nyt olen lukenut melkein kaksi. Tunsin myös Hornanperän uuden paholaisen jo opiskeluajoiltani. Kerran olen esitelmöinytkin Tammsaaren ja Sillanpään yhteyksistä ja eroista Tallinnassa Suomen instituutissa (näin vähillä tiedoilla! no silloin ei koko Totuuden sarjaa ollut suomennettukaan) – nyt olisin huomattavasti paremmin varustautunut.
Syynä se, että matkasimme Tuglas-seuran joukkueella juhannuksen alla neljä päivää Tammsaaren jäljissä pitkin Vironmaata. Antoisa matka! Oppaina olivat maailman parhaat Tammsaaren tuntijat: romaanisarjan erinomainen suomentaja Juhani Salokannel, Tammsaaresta väitellyt Maarja Vaino ja kova kirjallisuuden tuntija Toomas Haug. Matkanjohtajana Viroon monipuolisesti perehtynyt Tapio Mäkeläinen. Kaikki mahdollinen Tammsaare-tuntemus oli matkassamme.
Ensinnä hattu päästä sen edessä, että on vielä pieni sivistyskansa, joka pitää näin hyvää huolta keskeisestä kansalliskirjailijastaan. Tutustuimme kahteen hyvin hoidettuun museoon, kirjailijan kaupunkikotiin Tallinnassa ja hänen lapsuudenkotiinsa Vargamäellä. Molemmat rikassisältöisiä, varsinkin Tallinnan museo mitä autenttisin. Lapsuuskoti on palanut ja rakennettu jälkeenpäin melkoisella pieteetillä (paitsi betonilattia). Sen suojissa näimme sitten mainion teatteriesityksenkin, josta pian lähemmin.
Näimme myös kaksi elävää näköispatsasta kirjailijasta, toinen Tallinnassa keskeisessä puistossa Estonia-teatterin kupeella (kuvassa alla), toinen hänen kotikuntansa Albun kunnantalon edessä. Taas todettava, että näköispatsas ei välttämättä ole mikään ikikulu pönöttäjä, vaan se voi olla hyvin ilmeikäs todistus suorastaan kirjailijan ajatustavasta. Meillä Suomessahan presidenteistäkin tehdään mitä merkillisimpiä muistohökötyksiä: häkkyrä, kuutio tai lammikko! Siinä Ryti, Relander ja Kekkonen, pitäkööt hyvänään.
Totta sekin on, että kirjailijan muistomerkki on hänen teoksissaan. Mutta kyllä konkreettinen muistutus voi johtaa katselijan teosten äärelle. Tammsaare nojaamassa viiden romaanin sarjaansa, mietteliäänä, sehän suorastaan kutsuu lukemaan (pienempi kuva). Kas kun saikin kuvansa kunnantalon eteen. Muistamme kuinka vastaava hanke Hämeenkyrössä torjuttiin kunnanhallituksessa sillä perusteella, ettei Sillanpää ollut mikään kunnallismies! Joten tuijotelkoon siellä varjoisassa männikössä koulun edessä, ei edes pihamaalle päässyt.
No nämä ovat ulkoisia seikkoja. Silti tärkeitä. Saimme sitten seurata siellä Vargamäessä Tammsaaren kertomukseen perustuvaa näytelmää Vanad ja noored. Kuvittelin ensin, että se on paikallinen harrastajaesitys vähän niin kuin meillä Myllykolussa. Esityspaikka samalla tavoin kirjailijan syntymäkodin tuntumassa. Pian selvisi, että nämä näyttelijät olivatkin kovan luokan ammattilaisia, Viljandin Ugala-teatterista. Hienosti tulkitsivat tämän taidokkaasti sovitetun tarinan sukupolvenvaihdoksesta maatalossa, jonka vaihtuviin omistussuhteisiin heijastui aimo lohkare Viron historiaa. Vanhaa isäntää näyttelevä Peeter Jürgens kuuluikin olevan palkittu pitkän linjan tähti, voimakas hahmo. Sydämeni vei nuori ihmeen herkkäilmeinen ja kaunis Klaudia Tiitsmaa vanhan miehen uskottuna. Kuulin että hänet oli koefilmattu Puhdistuksen elokuvaversiota varten, olisi ehkä kannattanut ottaa.
Ylentävä kokemus, jota kuten muitakin kohteita täydensi bussissa kuulemamme asiantunteva selostus, milloin Tapion, milloin Jussin tai jonkun muun suusta. Oli kerrassaan hauskaa vain nauttia tietomiesten antimista vailla omia paineita; kerrankin sain matkustaa yhtenä joukosta ilman esitelmöimistä tai muuta velvoitetta. Muuta kuin olla kuulolla ja ajoissa paikalla.
Tammsaresta olisi paljonkin kerrottavaa, mutta tyydyn nyt vain toteamaan, että Totuuden ja oikeuden toinen osa Koulutie on rajattoman huvittava kuvaus herra Mauruksen yksityiskoulusta vuonna silloin ja silloin. Taustalla kuulu koulumies Hugo Treffner ja hänen perustamansa koulu, jota Anton Hansen kävi. Kun sitä osaa juuri matkalla luin, erityisen kivaa oli käydä Tartossa sen alkuperäisen koulun paikalla – ja taas, ihme ja kumma, katsella itsensä ukko Treffnerin eloisan parrakasta muistopatsasta. Kelläs koulumiehellä meillä on muuten patsas? Onko Cygnaeuksella? (Kipsipäitä kyllä löytyy.)
Tarttoon oli muutenkin muistorikasta uudistaa tuttavuutensa; aikaa on vierinyt siitä, kun siellä viimeksi kuljeskelin ja päätin, että tänne vielä tulen ajan kanssa oleskelemaan ja lueskelemaan. Kovin on yliopistokaupunki muuttunut ja modernisoitunut, mutta säilyttänyt jotain vanhasta sielustaan – ainakin Wernerin kahvilassa, missä saimme pariin otteeseen piipahtaa. Ja onhan se Ulikool siellä vielä komeasti ehostettuine julkisivuineen – se missä Kekkonen piti kuuluisan puheensa 50 vuotta sitten. (Tää rakkine ei nyt tehnyt noita pisteitä U:n päälle.)
Matka päättyi Tallinnan metsähautausmaalle Tammsaaren ja muiden suurmiesten haudoille. Tunnelmallinen, koruton, hiljentymään pakottava paikka. Kivet kertovat kovaa historiaansa. Päts, Meri, kirjailijoita paljon, punaisia ja sinimustavalkeita rinnan, kuoleman yhdistäminä.
Jotenka paljon nähtiin ja paljon jäi seuraavaan kertaan. Lukeminen sentään jatkuu, kun sattui näin sopivan sateinen juhannuskin kotiin palatessa. Kertoillaan sitten lisää.
22.6.2014
PS Hankin Tapio Mäkeläisen Tartto-kirjankin, näyttää seikkaperäiseltä, avasi asioita. Tapio tekee seuraavaa kirjaa Saarenmaasta, mutta se ei nyt ehdi meidän heinäkuiseen matkaamme mennessä valmiiksi.