Kangasalan Ramppiteatteri esittelee roppakaupalla enemmän sisältöä kuin Komediateatteri viimeksi, jos sitten näytelmän tekotaitoa onkin vähemmän. Tietenkään liukasta farssia ei voi yhteismitallisesti verrata kollektiiviseen ajankuvaukseen. Aulis Aarnion kirjoittama ja Ahti Jokisen ohjaama Aavan meren tuolla puolen vie – ei nyt aavan meren taa – vaan muistoissa kultaiselle 60-luvulle.
Tavallaan kiintoisaa katsoa maalaiskylän näkökulmia, kun itse muistan nuoruuteni vuosikymmenen koko lailla toisenlaisena. Silloin poliittinen polttopiste oli Helsingissä, mistä lastut sinkoilivat maakuntiin. Anto Leikolan ja Timo Vuorikosken kanssa löysimme jotakin yhteistä, mutta enemmän erilaista omista kokemuksistamme.
Timon kanssa kulutimme samoja luentotuoleja yliopistossa ja muistamme opiskeluaikojemme elämänilon, vapauden ja vallattomuuden ja – niin, erityisesti seksuaalisen ja alkoholipoliittisen vapautumisen, nehän kulkivat silloin yhdessä. Yleensä elimme vuosikymmenen iloisemmin kuin tässä näytelmässä näytettiin. Sittenhän elämäntunnelma muuttui aika jyrkästi, kun tultiin 70-luvulle.
Aulis on halunnut jostain syystä sijoittaa vuosikymmenet osaksi sisäkkäin: 60-luvulla kajautettiin jo 70-luvun taistelulauluja (”Kenen joukoissa seisot…”), luettiin Marxia ja viittailtiin taistolaisiin. Tämä kaikki jäykistyminen alkoi seuraavalla vuosikymmenellä. Mutta aikatasothan voivat jonkun muistoissa olla sisäkkäisiä ja sekoittua. Chyden uudelleen sovittama ”Kalliolle kukkulalle”, johon esitys päättyy, oli sekin 70-luvun alun teatteripäivien suuri hitti KOMin esittämänä.
Vanhan valtaus ja Lapualaisooppera olivat vuosikymmenen huipputapauksia. Moni on ilmoittautunut Vanhan valtaajaksi, mutta minä toden totta sinne joukon jatkona painelin Jarmo Mäkelän perässä. Muistan hänen huutonsa: ”Me menemme omaan taloon!” – sitten ikkuna sälähti ja ovi murrettiin auki. Häivähdys pariisilaista vallankumousromantiikkaa. Mutta kauan en savuisessa salissa viihtynyt sitten, kun iskulauseita alettiin sorvata ja työryhmiin järjestäytyä.
Ikimuistoinen oli demarien vyöryvoitto vaaliyönä 1966, Lapualaisoopperan ensi-ilta ja Arvo Salon läpimeno eduskuntaan. Olin kärkipään esityksessä, samassa missä Jörn Donner ja historian opettajani Maca Castrén. Harvoin on teatterissa koettu niin sähköistä tunnelmaa. Mutta esityksen tulevaisuudenuskoinen pasifismi jäätyi jo muutaman vuoden päästä aseellisen vallankumouksen odotteluksi, jota ei tullut. Tämä murros olisi mitä kiinnostavin draaman aihe, kas kun siihen ei kukaan ole kunnolla tarttunut. Ei edes Mikko Niskanen Lapualaismorsiamessaan, joka on kiva ajankuva sinänsä.
60-luvun kiistaton maalaisklassikko on Jouko Puhakan Hyvästi Mansikki, jonka näin Joensuun vierailuna Vanhalla, ohjaajana Jouko Turkka. Hän yritti esityksen jälkeen villitä yleisöä kiihkeään keskusteluun, mutta ei se oikein syttynyt. Paljon värikkäämmin keskusteltiin Vanhalla paneeleissa, joissa Arvo Salo loisti repliikeillään ja Pentti Saarikoski hurmasi humalassakin. Rampin vieraileva kirjailija on Hannu Salama karrikoidussa kirjastokohtauksessa. Jumalanpilkkaoikeudenkäyntiä ei taidettu edes mainita, riitti porvarismuijien taivastelu ja arkkipiispa Simojoen tuomio.
Läheistä maaltapakoa Auliksen näytelmä sivuaa vain ohuesti, samoin liian suuret aiheet kuten Kennedyn murha, kuussa käynti ja Prahan miehitys käsitellään kaukaisina uutistapahtumina. Vietnamin sota sentään jätetään rauhaan. Anton kanssa ihmettelimme, että kuu ei enää kiinnosta kävelijöitä. Siellä käynnistä ei kai ollut suurta hyötyä. Prahan miehitys johti mielenosoituksiin, jollaisessa ainoan kerran elämässäni juoksin poliisia pakoon pitkin Tehtaankatua. Ei silloin totisesti radiossa soitettu surumusiikkia, Kekkosen valtakaudella. Ulkoministeri Karjalainen kommentoi miehitystä äärimmäisen ympäripyöreästi. Eipä Krimin valtauksesta täällä nähty enää juuri minkäänlaisia mielenosoituksia.
Kaikenlaista tuli mieleen Rampissa istuskellessa ja varsinkin sen jälkeen illallisilla. Timon kanssa muistimme vuosikymmenen optimistisemmaksi kuin nyt näyttämöllä nähty melankolinen ja tangonvoittoinen toteutus. Rautalankakin tuli silloin, Beatles sentään muutaman tahdin helähtää. Koko yhteiskunta huojahteli ja murtui reunoilta ja keskeltäkin. Näytelmässä kuullaan jokunen julistus paremmasta maailmasta, jota ei sitäkään tullut. Eipä eletä enää sellaisia käänteitä. Politiikasta on aate kadonnut, kaikki mitataan talouden mittareilla.
Hauska oli katsella vanhoja tuttuja näyttelijöitä, joista Marja-Liisa Niittynen ja Jussi Saari ovat edelleen taidollisimmat, Hannu Kylä-Laaso entiseen tapaan joviaali keskushenkilö. Paljon uusia nuoria on saatu mukaan, Ramppiteatterin tulevaisuus on taattu.
Kannattaa käydä katsomassa Auliksen todistus, subjektiivisena se on yhtä tosi kuin joku muu, kuten hän huomauttikin. Ainakin meidän pöytämme päässä näytelmä herätti vilkkaita muistoja ja ajatuksia. Oi niitä aikoja!
11.6. 2014