Tyrmistyksen hetkiä postilaatikolla! Aamun jakelu takkuilee pahasti. Ja tänään kuulemma jo painokoneetkin. Digi klikkaa vai tabloidiko sekoittaa?

Taunon kanssa teimme kolme (3) turhaa lehdenhakureissua. Ei mitään tulosta. Joimme kaffeet ja sadattelimme. Kyttäsimme postiautoa, joka ei tullut. Koko pyhäaamun rytmi on sekaisin. Jotenkin totuimme aikojen saatossa, että lehti tulee viimeistään kuudelta, usein aikaisemminkin. Viime aikoina tästä on raskaasti lipsuttu. Hilkan kanssa kävelimme perjantaiaamuna kaksi kertaa turhaan laatikolle. Mistä lienee kysymys?

Muistan Jouko Jokisen pitäneen kovan palopuheen joillakin päivillä, radiosta tuli katkelma, siinä Jouko syytti jakelukustannuksia ja Itellaa ja hallitusta ja keitä kaikkia: Aamulehden jakelu voidaan kuulemma aina hoitaa ruutualueella, mutta maalla on näillä hinnoilla heikompaa. Ja sen huomaa. Tässä sitä ollaan.

Juuri nääs tilasin kesäksi taas tutun Aamulehden, kun tänne pysyvästi muutimme, mutta mitä vielä. Tuolla saamme sitä norkoilla tyhjin toimin. Tai ei ihan tyhjin: on sentään antoisaa vaihtaa sanaa Taunon ja Hilkan kanssa, ja Auttilan Ristokin siinä reippaana koiran kanssa pyyhältelee. Pysymme kärryillä kylän asioissa ja muissakin.

Kun ei ole lehtiä (ei tietenkään Hesariakaan, se tulee samassa jakelussa), on naputeltava täällä yläkerrassa niitä näitä. Eilen kävimme kesän ensimmäisessä ensi-illassa: Komediateatteri esitti Ray Cooneyn farssin Riemurahat – Funny Money. Kun jotain oppii, sen osaa kanssa. Tämä Cooney on oppinut kirjoittamaan nokkelia ja nopeita farsseja, monia nähty Suomessakin. Parhaat ovat jo takanapäin. Tässä on väljähtynyt maku. Näyttelijät ovat erinomaisia (kuvassa Tom Lindholm ja Petra Karjalainen), Panu Raipian ohjaus varmaa työtä, meno sen mukaista, mutta ihan tyhjä juttuhan tämä on vai mitä. Parempi sentään kuin viimekesäinen puhelinluettelosekoilu. Naurujen kiskominen homoudesta lievästi sanoen vanhanaikaista. Mutta kansa nauraa  ja nauttii. Hyvin menee varmaan koko kesän armaan.

Komediateatterissa tapaa tuttuja ja saa hyvää kohtelua, se on jo puoli teatteria sekin. Viereeni istahti ihastuttava Anna-Elina Lyytikäinen, se jo korvasi komedian kolinan. Marjan kanssa ajeltiin kotiin, aurinko vielä korkealla.

Vuoden 1944 sotatapahtumat jylläävät lehdissä ja mediassa kaikkialla, minäkin niitä kääntelen Olavi Paavolaisen silmin vielä alkavan viikon ja senkin jälkeen. Seppo Hovin ja Lasse Lehtisen jutustelu sota-ajoista on oikein hyvä ja valaiseva ohjelma toisin kuin Leena Virtanen Hesarissa väitti. Olemme katsoneet tarkoin joka minuutin. Palaan sen antiin kunhan ehditään sodan jyriseviin loppuvaiheisiin. Aina sitä ihmettelee, kuinka ihminen on noistakin tulihelveteistä selvinnyt. Kaikki eivät selvinneet. Tarpeellinen ohjelma monin tavoin.

Olin harmissani unohtaa: heleätä helluntaita kaikille!

8.6. 2014