Jaakko heitti taas kuuman kiven, vedet alkavat lämmetä.

Kristiinan päivien lievästi uuvuttamana en jaksanut kentälle aamulla. Mahnalassa oli hauskaa Haavistoilla, sitä ennen vedin viimeisen bussirempan Tampereelta Myllykoluun ja katselinkin ensimmäisen näytöksen, jossa ohjaajamme Marko paikkasi ansiokkaasti eläinlääkäri Härkälän, kohtuullisesti yliampuen. Marja heilui kahvilassa. Yleisöä tyynenä iltana reippaasti yli 300, loppua kohti tahti tiivistyy.

Kirjoitustyötä hiljalleen aamuisin Tusculumissa. Järveen tekee tämän tästä mieli. Luen muuten yllättävän kiintoisaa kirjaa, Anna-Lisa Sahlströmin En såg sig om – och vände (1995). Mistä osuikin käteeni, kai siitä kun Kalmaan Vanja-enon alkuun oli Ikaalisissa lisätty prologi Edward Gyllingin kohtalosta. Sahlström kertoo eloisasti, kuinka mahdottomien tehtävien edessä punainen hallitus eli kansanvaltuuskunta oli talvella 1918 sisällissodan riehuessa. Kuinka saada elintarvikehuolto kuntoon, kuinka hoitaa ulkosuhteet Ruotsiin ja Venäjään, kuinka käynnistää tehdaslaitoksia ilman omistajien apua? Pitkiä kokouksia, loputonta puhetta, vähän tekoja. Epätoivoisia, tragikoomisia ponnistuksia. Hyvä dokumenttiromaani.

Illalla porhallettava Kiikkaan Sarkia-näyttämön ensi-iltaan: ei mikään vaatimaton valinta, Shakespearen mustin tragedia Macbeth tutulla tantereella. Sarkia-näyttämö täyttää 30 vuotta, itsekin olin sitä alkuun tuuppaamassa kahdella Kaarlo Sarkian elämästä ja runoudesta kertovalla näytelmälläni. Nyt on tyyli hiukan muuttunut. Ihan kunnollisesti, verta säästämättä draaman esittivät. Ohjaaja britti, väkeviä hahmoja, selkeää puhetta (ohjelmalehtinen semmoinen ruttupallo että nimistä ei saa selvää). Mutta voisiko olla vielä synkempää aihetta leppeään suomalaiseen suvi-iltaan?

Joudun sunnuntaina vetämään esityksessä pienen roolin juhlan kunniaksi.