Helsingin Sanomat esittelee ansiokkaasti hallituskauden kulttuuripoliittisia saavutuksia ja myös takaiskuja. Kausi on ollut parempi kuin aikoihin (koskaan?), huomattavia tuloksia mm. kirjastojen rahoituksen siirto veikkausvaroista budjettiin (jota kauan turhaan yritettiin), näkövammaisten kirjaston kehitys ja elokuvan lisätuki. Kulttuuribudjetti on ollut jatkuvassa kasvussa, paremmassa kuin muut alat. Oopperaa ja Kajaanin teatteria on autettu jaloilleen. Vaikeissa tekijänoikeuksissa ja Venäjän suhteissakin on tehty selvää jälkeä.

Kaikki tämä ja muutkin edistykset sopivat huonosti kuvaan kulttuuriministeristä aivottomana missinä. Päinvastoin Tanja Saarela on yllättänyt epäilijänsä, ja sitä on vaikea myöntää. Joitain hairauksia täytyy aina tulla, ystävyysseurojen rahat eivät yleisessä eteenpäin rientämisessä paljon tunnu, varsinkin kun monet seurat nuokkuvat menneisyyden unta (?). On loistavia poikkeuksia kuten Tuglas-seura. Menetykset kai enimmältä palautettiin.

Eiköhän pian eduskunnasta kuulu ääniä, etteivät nämäkään tulokset mitenkään ministeristä johdu vaan eduskunnan sivistysvaliokunnan uutteruudesta. Jos saldo näyttäisi miinusta, se olisi luonnollisesti ministerin syytä. Ja katsokaas vaan: jatkossa media keskittyy taas ministerin pintajulkisuuteen ja sen röykytykseen eikä vahingossakaan kulttuuripolitiikkaan. Totta kai sekin on kohteen omaa syytä.

Muuten, minkähän takia kulttuurirahoituksen virkistys ei säteile millään tavalla kuntiin? Päinvastoin vallitsee apea alasajo, museot suljetaan, maisemat pilataan, ideat haudataan.

Ilon pilkahdus: lunta sataa klo 9.45.