Loistava päivä, takana lenkki Helsinkiin ja Tukholmaan.

Waltari-seuran Istanbul-retki näyttää kiinnostavan lujasti päätellen ilmoittautuneista ja väkimäärästä tiistai-iltana turkkilaisravintolassa Eerikinkadulla. Hyvä pohjustus, kaksi ryhmää, aineksia antoisaan kulttuurimatkaan. Syyskuussa lähdetään.

Istuskelua yliopiston kirjastossa, viisauden temppelissä, kunnes loikkasin pitkästä aikaa Etelärannasta Silja Serenaden sisuksiin: kohteena esitelmä Tukholman Nobel-museetissa, aiheena vaihteeksi Sillanpää – urkraft i krigets skugga. Aika monta olen vuosien varrella pitänyt milloin Hässelbyn linnassa, yliopistossa tai Suomi-talossa.

Miten kotoista dallata taas Gamla Stanin kujia. Hotellikin vanha tuttu Reisen, sama missä Sillanpäät asuivat Nobel-matkalla 1939. Siihen keskittyi tietysti esitelmäkin. Viehättävä intendentti Marika Hedin piti minusta hyvää huolta, tarjosi päivällisen ja antoi keskittymishuoneen. Museossa on joka torstai esitelmä jostakin Nobelia sivuavasta aiheesta. Marika kertoi paneelikeskustelusta, jossa debatoitiin akatemian poliittisia valintoja – ja kas kummaa, Sillanpään palkinto oli tietysti noussut malliesimerkiksi. Siitä myytistä ei koskaan päästä eroon, vaikka aika pontevasti todistin myös FES:n kymmenvuotisen ehdokkuuden vaiheita, takaiskuja, niin kielipoliittisia kuin Per Hallströmin lausuntoihin liittyviä esteitä. Se ei todellakaan ollut mikään hatusta vain myötätunnon vuoksi tempaistu poliittinen ratkaisu sodan varjossa 1939, mutta vaikuttaako mikään vakiintuneeseen käsitykseen – tuskin. Katsokaa rajat elämäkerran kolmannesta osasta Korkea päivä ja ehtoo.

Väkeä oli pieni sali täynnä, vilkasta ja keskittynyttä, kyseltiin ja keskusteltiinkin. Mycket intressant, kiittivät. Vackert så.

Katselin Nobel-palkittujen biografioiden sarjaa kirjastossa, mistä FES tietysti puuttuu, ja päätin vielä kirjoittaa sen yksiosaisen Sillanpäästä. ”Det är din plikt”, vahvisti Marika. ”Här har vi platsen färdig.”

Lisäksi istuskelin pari päivää tiiviisti Kungliga Biblioteketissa katsomassa Waltarin sikäläistä vastaanottoa. Mukava kirjasto, Strindbergin henki leijuu. Muuten harmaata, loskaa, ei huvittanut kruisailla kaupungilla.

Laivalla kummastelin ihmisten vimmattua viihdekiihkoa; kaikkea täytyy olla, pelejä, muumeja, kilinää ja trapetsia, viinaa, laulua ja möykkää monenmoista yhä enemmän. Pelkkä matkustus ei ole enää mitään.

Ja Kyrössä taas: Tauno on kaatanut 110 tukkia saunatarpeisiin! Poika on pannut hyrskyn myrskyn myös Voipaan nokassa, komeaa. (Linkolalle sanottava, että tosi vanhoja suoria kuusia, osa uhkasi kaatua jo talon niskaan.. Voipaa ollut luonnontilassa iät ja ajat.) Uusia ideoita. Sunnuntaista sikisi uljas hiihtopäivä, kaksi lenkkiä. Jäällä kiihtävä pakkaspaiste, lentokeli, Pirkan hiihtäjillä riitti vauhtia. Lauri lähti naapurista puolilenkille.

Päivä huipentui kauniisti tenorimme Anssi Hirvosen salskeaan juhlakonserttiin Tampereen Tuomiokirkossa. Haydnin Luominen vaikutti, lisäksi joitain samoja lauluja kuin kuulimme isän muistotilaisuudessa. Merikannon Muistatko vielä sen virren… Hiljenemisen paikka.